— Myöhään! vastasi tämä, kääntämättä edes katsettaan häneen, ja jatkoi keskeytymättä työtään. — Meillä on vastaanotto kello kahdeksaan asti!
— Ottakaa sata ruplaa sähkösanomasta, kunhan saan ne heti paikalla lähetetyksi!
— Tässä ei ole torikauppa! vastasi lennätinvirkamies purevasti. — Te sata ruplaa, toinen tarjoaa tuhatta, — ja teidän tähtenne pitäisi hallituksen sähkösanomien jäädä viikoksi virumaan. Tulkaa huomenaamulla!
Siinä vasta Gwozdilin näki olevansa aivan avuttomassa tilassa, aivan auttamattomassa pulassa. Miljoonansa eivät nähtävästi pystyneet hänen poikaansa pelastamaan! Viimeinen toivo raukesi!… Miten lie tullut asemahuoneen portaita alas, miten sieltä kotiutunut — hän ei muistanut mitään. Dmitri Semjonowitsh säikähti, katsahtaessaan isän kasvoihin, kun tämä tuli huoneeseen.
— Isä! — Isä kulta! puheli hän, ottaen isää kädestä: — älkää antautuko surun valtaan… Jumala on armollinen!
Semjon Silytsh seisoi keskellä huonetta, pää rintaan painuneena, ja hänen silmänsä liikkuivat niin eriskummaisesti, kun hän katseli huoneen pimentyneitä nurkkia.
— Siinä se nyt on… Jota ei saa rahallakaan … Haa… Käsitän… Kaikki on mennyttä!
— Ei kaikki vielä ole mennyttä, isä! sai Dmitri Semjonowitsh vaivoin lausutuksi, koettaen hillitä itkuaan, joka pyrki tukehuttamaan häntä. — Olette unhottanut Jumalan: tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa, eikä meidän!
— Jumalan? toisti Gwozdilin, ikäänkuin ei olisi täysin ymmärtänyt poikansa sanoja. — Niin aina, Jumalan… Kiitos poikaseni… Rukoilkaamme todellakin hänen puolestaan… rukoilkaamme Vanjan puolesta…
Ja he molemmat — isä ja poika — lankesivat polvilleen ikkunan eteen, kumarsivat syvään otsansa ja kuiskailivat itseksensä hiljaa hartaita rukouksen sanoja…