»Jos niin on, niin sanohan, montako sfanzia on meidän maksettava karitsasta, jolla neljä tervettä miestä voi tyydyttää nälkänsä?»
»Ystäväni, lahjaa ei korvata sfanzeilla. Valitkaa. Koska kysymyksessä on vain nälän tyydyttäminen, niin ottakaa huonovillainen lammas. Ja nauttikaa se terveydeksenne, ja kiittäkää minua ajatuksissanne».
Aurinko oli kulkenut enemmän kuin neljänneksen matkastaan taivaankannella, kun jälleen olimme Cosman ja Floritchican luona. Eliaalla oli karitsa kainalossaan. He olivat pystyttäneet teltan ja lepäsivät äänettöminä sen suojassa. Hevoset, jotka oli vapautettu kantamuksistaan, pureskelivat ruohoa. Hyytyneisiin verilätäkköihin oli kerääntynyt vihreitä kärpäsiä. Elias heitti multaa niiden peitoksi ja poistui sitten kauas pensaikkoon, mistä palasi vasta pitkän ajan kuluttua takaisin, mukanaan paistettu, tuhkan ja tulen nokeama lammas.
Leipää ei meillä enää ollut. Viiniä tuskin puoli ploscaa. Elias levitti vaatekappaleen maahan ja laski sen päälle karitsan. Floritchica, joka nähtävästi oli nälissään, tuli ja istuutui maahan sen ääreen. Cosma teki samoin, mutta hänen käyntinsä oli laimeaa, koneellista ja hänen ajatuksensa harhailivat kaukana: hän ei ollut joukossamme. Elias koetti saattaa häntä järkiinsä.
Kääntäen häneen päin pitkänomaiset kasvonsa, joilla kuvastui apostolinen usko, hän sanoi:
»Ystäväni, alistukaamme lakeihin, joita ihmiskäsi ei ole kirjoittanut…»
Cosma huudahti:
»Minä en alistu!»
»Ja hyväksykäämme ne, sillä ne ovat järkähtämättömät…»
»En hyväksy mitään!»