* * * * *
Pappi Stefan, jonka luona Adrien oli pistäytynyt ohi kulkiessaan, oli kahdeksankymmenvuotias vanhus eikä enää hoitanut virkaansa. Mutta hän palveli yhä seurakuntaansa, ollen kyläläisten kesken riidanratkaisijana ja neuvonantajana. Hänen näkönsä oli heikentynyt, mutta hän liikkui vielä kuin nuori mies. Hän asui aivan lähellä Dimi-enoa. Hän otti keppinsä ja lähti siinä tuokiossa kolkuttamaan viimemainitun ovelle.
Kun hänen apostoliset, norsunluunkeltaisen parran kehystämät kasvonsa näyttäytyivät ovella, nousivat kaikki seisomaan ja riensivät suutelemaan hänen kättään, jota hän viidenkymmenen vuoden ajan oli ojentanut syntisten suudeltavaksi.
»Lapseni, Kristus on noussut kuolleista», sanoi hän totutulla saarnaäänellä.
»Toden totta. Hän on noussut kuolleista», vastattiin kuorossa.
Adrienin äiti tarjosi papille paikkansa, johon tämä muitta mutkitta istuutui, kuin olisi se ollut aivan oikeutettua. Äiti jäi seisomaan, nojaten seinää vasten ja risti kätensä.
Läsnäolijat, joita tämä odottamaton vierailu hiukan hämmästytti, katselivat kysyvästi vanhinta sisarta, kuin selitystä pyytäen. Hän — laiha, ryhdikäs, kaitakasvoinen nainen — katseli huoneessaolijoita ystävällisin silmäyksin ja alkoi puhua:
»Olen kutsuttanut teidät tänne, isä Stefan, pyytääkseni teitä auttamaan minua sovittamaan tänä iltana keskenään veljeni Dimin ja Anghelin, joka toivoakseni on pian täällä. Kuten tiedätte, eivät he kahdeksaan vuoteen ole puristaneet toistensa kättä, vaan välttävät toisiaan ja pysyttelevät poissa kaikkein pyhimmistäkin juhlista, nauttimatta yhdessä pyhää leipää ja viiniä. Tällaista ei voi sietää. En tahdo esiintyä silmissänne tahrattomana. Olen tehnyt syntiä, ja raskain rikokseni on se, että olen antanut elämän isättömälle lapselle, elettyäni kymmenen vuotta yhdessä miehen kanssa ilman kirkon siunausta. Mutta kaikkein synkin synti on mielestäni viha, kaikki viha ihmisten kesken ja sitäkin enemmän veljesten kesken…
»En vihaa enää Anghel-veljeäni», sanoi Dimi-eno synkistyen.
»Olen iloinen kuullessani sen», sanoi pappi, »mutta onhan sitä jo kestänytkin, Dimi».