»Onpa kyllä, mutta hän oli epäoikeudenmukainen minua kohtaan…»
»Niin, hän oli epäoikeudenmukainen», myönsi oikeuden palvelija, »mutta sinä solvaisit häntä, löit häntä ja vuodatit vanhemman veljesi verta. Olet unohtanut isiemme pyhän uskon, joka sanoo, että 'jos nuorempi veli lyö vanhempaansa, on hänen kannettava hänet selässään toiseen elämään'.»
Dimi vaikeni. Hänen sisarensa jatkoi:
»On totta, että Anghel oli epäoikeudenmukainen. Hän unohti, että Dimi jäi kotiin ja huolehti vuosikausia vanhasta äidistämme, sillävälin kuin me muut sisarukset jätimme hänet, kulkien kukin omaa tietään. Siksipä minä, vaikka olenkin köyhin meistä neljästä, vastustin jakoa. Tuo jako olisi saattanut nuorimman veljen vaimoineen ja lapsineen maantielle. Mutta Anghel, joka oli varakas, oli valmis auttamaan veljeään uuden kodin perustamisessa. Ja tässä alkaa Dimin syy. Hän oli ylpeä eikä tahtonut olla kiitollisuudenvelassa veljelleen. Luulen hänen jo silloin vihanneen veljeään. Niinpä tora ja tappelu jo uinui hänen sydämessään kuin tuli tuhkan alla, ja he kävivät käsiksi toisiinsa. Nyt on Anghel-parka sovittanut syntinsä, onnettomuudet ovat riistäneet hänestä kaiken, mikä meissä on inhimillistä, ja nyt häntä yhdistää elämään vain hänen ruumiinsa, joka vielä mataa maan päällä. Minulle olisi ollut mieluisempaa, jos hän olisi kuollut, sillä hänen nykyinen elämänsä on kuolemaa pahempi. Hän juo, mutta viina nieleekin hänet, sillä hän antautuu sille sieluineen päivineen. En ole käynyt hänen luonaan sitten joulun, eikä hän enää käy kenenkään luona. Kerran jo sanoinkin hänelle, että jollei hän vapaudu himostaan, olisi hänen parempi kuolla. Hän vastasi: 'Minä olenkin kuollut'. Mutta teidän avullanne toivon vieläkin voitavan pelastaa hänet. Ehkäpä isä Stefan voisi vaikuttaa häneen terveellisesti. Jos hän tulee tänä iltana, käymme useammin katsomassa häntä. Siksi pyydän Dimiä anomaan häneltä anteeksi mitä nöyrimmin…»
* * * * *
Juuri silloin ovi avautui kenenkään koputtamatta selkoselälleen, ja kynnyksellä seisoi Anghel-eno ja hänen takanaan Adrien. Hän koetti seistä suorana ja hymyillä. Hän oli kuin kerjäläisvanhus risaisissa vaatteissaan, hartioilla kulunut viitta, jalassa kuivuneen loan peittämät saappaat, kädessä lammasnahkalakki. Hän tervehti vanhanaikaiseen tapaan:
»Hyvää iltaa, kunnon väki!»
Näin yhtäkkiä ilmestyneenä järkytti hänen surullinen ulkoasunsa kaikkia. Dimi-eno ja hänen sisarensa purskahtivat itkuun. Edellinen heittäytyi onnettoman veljensä jalkoihin ja suuteli hänen kenkiään. Toinen kostutti kyynelillään hänen alkoholilta hajuavia käsiään.
»Veli parka!… Veli parka!… Millaiseksi olet tullut!»
Anghel-eno, jota kaikki tämä ei näyttänyt vähääkään liikuttavan, nosti veljensä seisomaan ja suuteli häntä, samoinkuin sisartaankin. Sitten hän meni suutelemaan kädelle pappia, puristi ikäistensä kättä, ja tarjosi kätensä nuorten suudeltavaksi.