Sitten hän istui hänelle osoitetulle paikalle pöydän päähän vastapäätä pappia. Nyt seurasi hiljaisuus, jota häiritsi vain yhä itkevän veljen ja sisaren nyyhkytykset.
Niinpian kuin hän oli istuutunut, häipyi hymy hänen kasvoiltaan ja katse kylmeni. Hän sanoi:
»Miksi itkette? Se ei hyödytä mitään».
Tyynnyttiin, mutta kukaan ei uskaltanut puhua. Vanhan papin älykkäät silmät tarkastivat onnetonta serkkua, joka näytti melkein yhtä vanhalta kuin hänkin, ja hän sanoi lujalla, mutta hyvin ystävällisellä äänellä:
»Anghel, minä rohkenen huomauttaa sinulle, että astuit sisään pyhänä pääsiäispäivänä lausumatta jokaisen oikeauskoisen kristityn tervehdystä».
Nähtävästi ollenkaan tajuamatta näissä sanoissa piilevää moitetta eno kysyi, kuin jostakin kaukaisesta maasta tullut:
»Mitä tervehdystä, isä?»
Pappi huomasi tämän tajuamattomuuden ja sanoi rauhallisesti:
»No niin, meidän pyhää tunnussanaamme: Kristus on noussut kuolleista».
Anghel painoi alas päänsä, kosketti sormellaan pöydällä olevaa leivänmurua, kohotti sitten päätään ja vastasi: