»En usko Kristuksen ylösnousemiseen! Eivät kuolleet enää nouse ylös».
»Anghel!… Sinä pilkkaat Jumalaa! Kristus ei ole 'kuollut', vaan Jumalan poika ja Jumala itse…!» huudahti kirkon mies yhä tyynellä, mutta hiukan värisevällä äänellä.
»Sitä en tiedä», vastasi, Anghel rauhallisesti.
Ja näin sanottuaan hän veti päällystakkinsa taskusta puolen litran pullon ja toisesta pienen lasin, täytti sen muitta mutkitta kaikkien nähden, ja pisti pullon paikoilleen. Hän otti lasista pienen kulauksen, maisteli sitä hetkisen suussaan ennenkuin nielaisi sen, ja laski sitten lasin varovasti pöydälle kuin peläten sen kaatuvan.
Läsnäolijat hämmästyivät. Adrienin äiti peitti käsin silmänsä ja itki hiljaa. Kaikelle tunteettomana Anghel ei ymmärtänyt, minkä kauhean vaikutuksen tämä teki. Hän katseli rauhallisesti huoneessaolijoita, kuin olisi tämä ollut mitä luonnollisinta. Ja hänelle se tosiaankin oli luonnollista, sillä olihan hän kolmen vuoden ajan sata kertaa päivässä tehnyt samoin ollessaan yksin, kaukana moitteen ulottuvilta.
»Anghel-parka!» huudahti pappi. »Minä surkuttelen sinua. Sinä et ole lakannut olemasta vain kristitty, vaan olet lakannut olemasta edes ihminen!»
Anghel ei vastannut mitään, tarttuihan vain lasiinsa, vei sen huulilleen ja otti jälleen pienen siemauksen. Ikävystyneen näköisenä, äänessä tuskin huomattava vaikeroiva väre, hän sanoi sitten kuin itsekseen:
»En tiedä, miksi kutsuitte minua tulemaan…»
Silloin hänen sisarensa, joka istui hänen oikealla puolellaan, kuivasi kyyneleensä, tarttui hänen käteensä ja puhui kuin lapselle:
»Rakas veli, kutsuin sinua siksi, että tahdomme sinut keskuuteemme, että rakastamme sinua ja tahdomme, että sinunkin sydämesi rakastaisi… Etkö enää rakasta elämää? Eikö mikään enää ole sinulle rakasta?…»