»Mutta, äiti, sinähän tiedät, että Anghel-eno on vihoissaan eikä tahdo enää nähdä ketään!»
»Juuri siksi on hänen tultava. Sano hänelle, että minä, hänen vanhin sisarensa, kutsun häntä. Ja juokse nyt pian!»
Adrien vihelsi luokseen koiransa Sulttaanin, ja katosi pimeään, kenenkään huomaamatta hänen lähtöään.
* * * * *
Anghel-eno oli tämän hajonneen perheen nuorimman edellinen.
Armoton kohtalo oli iskenyt häneen kovat kouransa ja tehnyt intomielisestä ja jumalaapelkäävästä miehestä juron ja jumalattoman. Bojaarin maata viljelevän talonpojan lapsia kun olivat, jäi näiden neljän sisaruksen ainoaksi omaisuudeksi lapsuuskodin seinähirret, hedelmäpuut ja viinitarha. Maa ei kuulunut heille. He hajaantuivat kodistaan, lukuunottamatta nuorinta, joka jäi leskiäidin tueksi. Ensiksi lähtivät sisaret, lyöttäytyen parin hyvinvoivan kreikkalaisen pariin, jotka välittivät vähät laillisesta avioliitosta. Anghel-poikanen lähti yhdeksänvuotiaana lähikaupunkiin Brailaan, missä joutui erään viinikauppiaan palvelukseen. Lapsuudesta saakka hänelle oli ollut perin vastenmielistä muokata vieraan maata.
Hän palveli kymmenen vuotta samaa isäntää, joka oli oikeamielinen mies ja palkitsi runsain käsin hänen palveluksensa. Kotikyläänsä palattuaan hän rakastui mielettömästi seudun kauneimpaan ja köyhimpään tyttöön ja meni tuota pikaa naimisiin hänen kanssaan. Likinäköisyyden vuoksi hänet hylättiin sotapalveluksesta, jolloin hän osti hiukan maata ja perusti kapakan kylän laitaan Galatziin vievän valtamaantien varrelle.
Liike menestyi hyvin. Vuonna 1877 Turkkia vastaan käydyn sodan suotuisat seuraukset olivat hänelle suureksi hyödyksi. Hänen onnistui kymmenenä vuotena koota omaisuus, millä hän saattoi ostaa toisen maa-alueen viidensadan metrin päässä hänen kaupastaan. Hän istutti sinne parhaimmat hedelmäpuut, ennenpitkää kuuluisan viinitarhan, ja rakennutti kauniin talon navettoineen ja rotulehmineen, kanalan, lammasnavetan ja sikalan.
Mutta hänen kotielämänsä oli vähemmän onnellista, vieläpä kurjaakin. Kului toiset kymmenen vuotta, ja taas oli kohtalo varannut hänelle onnettomuuden. Hänen vaimonsa oli typerä, salakavala, kykenemätön hoitamaan tällaista taloutta ja inhoittavan epäsiisti. Hän makasi tuntimäärin varjossa, avoin suu täynnä kärpäsiä, ja lapsi taaperteli likaisena hänen vierellään. Karja oli nääntyä janoon. Pihaan ja taloon ei pistäytynyt kukaan, jolla ei ollut aikeena varastaa. Adrien muisti, kuinka hänen enonsa oli eräänä kesäpäivänä lyönyt rikki kaikki talon ikkunat, jotka olivat niin kärpästen tahraamat, ettei päivänvalo päässyt sisään. Vaimo vaan ei tästä metelistä herännyt. Kulkiessaan hänen ohitseen ja nähdessään hänen makaavan siinä kuorsaten, mies sylkäisi häntä kasvoihin ja lähti. Vaimo nukkui yhä. Arvellen ankaruuden ehkä tepsivän, mies pieksi häntä usein. Tämä tylsistytti häntä vain yhä enemmän. Silloin mies möi karjan ja lähti talosta. Hän kävi siellä enää vain kerran kuukaudessa.
* * * * *