Säästääkseen lapsia, joita tämä nainen synnytti, näkemästä tällaista äitiä, hän riisti heidät häneltä, niin pian kuin he täyttivät viisi vuotta, ja sijoitti heidät hoidettavaksi erään sukulaisen luo Galatziin, missä kävi viisi kuusi kertaa vuodessa tervehtimässä heitä, seuraten tarkoin heidän kasvatustaan. Lopulta hän katkaisi viimeisenkin, ruumiillisen siteen, joka vielä yhdisti heitä. Talo, jonka olisi pitänyt olla seudun kukoistavin, oli vain ihmisnavetta.
Pettyneenä rakkaudessaan hän ensin otti rakastajattaria, ei sisäisestä taipumuksesta, vaan suoranaisesta kostonhalusta, tahtoen siten elvyttää, ravistaa hereille vaimoaan. Vaimo kuuli kerrottavan tästä, joutuipa silminnäkijäksikin, mutta ei ollut tietävinäänkään. Uni oli hänelle kalliimpi. Hän ei enää edes viitsinyt pestä kasvojaan, ja nukahti kesken syöntinsäkin.
Mutta ihmisille, jotka katselivat vihamielisinä ja kateellisina väsymättömän uurastajan menestymistä, ei riittänyt vain se, että hänen kotielämänsä oli surullinen, hänen onnettomuutensa puolisona ei ollut heille kylliksi. Eräänä yönä, kun ei ollut pelkoa ilmijoutumisesta, sytyttivät ihmiskädet kauniin talon tuleen. Takamyymälästä Anghel-eno katseli, kuinka hänen peltikattoinen kotinsa peittyi liekkeihin. Hän oli kuuro ihmisten huudoille, jotka kutsuivat häntä avuksi omaisuutensa pelastamiseen. Hän sanoi itsekseen:
»Jospa hän palaisi mukana!»
Hän ei palanut, vaan jatkoi nukkumistaan sen turvissa, minkä naapurit pelastivat häviöstä, aina siihen päivään saakka, jolloin Jumala, joka oli pannut hänet maan päälle näyttääkseen miehille, mitä varjopuolia saattaa olla kauniissakin naisessa, löi hänet ankaralla keuhkokuumeella ja kutsui hänet luokseen peloitukseksi kiirastulessa katuville.
* * * * *
Vastoin luuloa koski hänen odottamaton kuolemansa kipeästi Anghel-enoon.
Hänen sisarenpoikansa Adrien, joka viidentoista vuoden ikään päästyään usein tuli pitämään hänelle intomielisiä luennoita »maailmoiden synnystä» tai »maan muodostumisesta», ja jota tuo kelpo mies rajattomasti rakasti, sai usein olla hänen surunsa todistajana.
Kuinka usein hän olikaan nähnyt hänen ottavan nenäliinansa ja kuivaavan kyyneleitään heidän kuljeskellessaan lumoavina kuutamoiltoina onnettomuuspaikalla. Rakennuksen luhistuneet puuosat mätänivät lätäköissä, joita sadevesi oli muodostanut huoneisiin. Huonekalujen jäännöksiä näkyi palaneiden hirsien joukossa. Vain osa seinistä oli jälellä. Iso navetta, joka oli säästynyt tuholta, näytti kaivaten huutelevan karjaa, jonka eloonjäämistä monet kadehtivat. Villit maapähkinäpensaat, kinsteri ja nokkoset rehoittivat miehenkorkuisina ennen niin kauniissa pihassa.
»Näetkö, Adrien», sanoi onneton mies tuskan tukahduttamalla äänellä, »näetkö tämän hautausmaan? Se on puolittain ihmisten, puolittain kohtalon työtä. Jos olisin perinyt tämän talon isältäni, ymmärtäisin ihmisten kateuden ja heidän hävittämishalunsa, vaikkakaan he eivät pistä tuleen suurten herrojen palatseja. Mutta minä rakensin tämän talon otsani hiellä, uurastaen kaksikymmentä vuotta. Se ei ollut mitään ylellisyyttä, vaan tarpeen vaatimaa, sellaista, mitä jokainen tarvitsee voidakseen elää vaimoineen ihmisenä eikä tyhmänä elukkana. Eikä kukaan voi syyttää minun koskaan olleen saita, vaan sai nälkäinen aina tyydyttää nälkänsä luonani, ja suurina juhlina muistin turvatonta leskeä lapsineen ja vein heille pääsiäisenä munia, leivoksia ja lampaan neljänneksen, samoinkuin silavaa ja kinkun jouluna. En antanut almua, vaan täytin velvollisuuteni. Olin saanut kaiken Jumalalta. Minä puolestani annoin yltäkylläisyydestäni enkä siitä ylpeillyt. Minulla ei ollut siihen oikeutta, sillä olen nähnyt monta minua anteliaampaa: ne, jotka jakoivat leipänsä ensimäisen nälkäisen kanssa, jonka kohtasivat tiellään…