Toinen kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa, raivoaan hilliten:
»Elias, etkö luule, että tuo nainen on kuusikon tshobanitza, jonka kohtasimme seitsemäntoista vuotta sitten?»
»Saattaapa olla, Cosma… Saattaapa olla… Mutta varma en siitä ole… Ja mitäpä hyödyttäisi tietääkään sitä? Jos se olisikin kuusikon tshobanitza, niin muistahan, kuinka ylpeä olit tuona yönä! Ja jos hän on mielestäsi parempi kuin seitsemäntoista vuotta sitten, niin on naisen laita sama kuin hevosen: kuta enemmän se juoksee, sitä paremmaksi se käy».
Cosma vaipui mietteisiin, unohtaen piippunsa suupieleen.
Ja kuun ehtiessä korkeimmilleen olimme jättäneet viimeisen pysähdyspaikan ja raivasimme itsellemme tietä kaislikon ja saraheinän läpi, joiden niljaiset varret kostuttivat meitä nesteellään. Ei puhuttu sanaakaan.
* * *
Kukaan ei puhunut, totta tosiaan! Ja kuitenkin olisi pitänyt puhua. Puhuako? Ei, vaan ulvoa, mellastaa, reuhtoa, raivota. Tällä hetkellä olisi tarvittu maanjäristystä, joka olisi reväissyt maahan ammottavia halkeamia; tai kalkkunanmunan kokoisia rakeita, jotka olisivat piesseet päämme kuhmuille; tai epätasaista taistelua Poteran kanssa, josta olisimme paenneet vertavuotavina; tai salamaa; tai ruttoa; tai mitä koettelemusta tahansa, vain päästäksemme tästä äänettömyydestä, jonka kestäessä Cosma hautoi mielessään menetystään.
Minä en tosin aavistanut mitään. Elias ehkä tiesi jotakin, samoin Floritchica. Mutta se selvisi meille niinpian kuin pimeys häipyi ja sarastava päivä heitti valkoisen käärinliinansa yli kasvojemme ja maan.
Olimme nyt aukealla kentällä ja ajoimme mutkittelevaa tietä rinnatusten ja käymäjalkaa. Floritchica, jota Cosma piteli sylissään, värisi viluisena puoliunissaan, niihin hiljainen keinunta oli hänet tuudittanut; ja Cosma, joka näytti unohtaneen maailman, katseli synkkänä ja julmin silmin aarrettaan. Hänen verestävät silmänsä pysähtyivät vuoroin katselemaan rauhallisia, neitseellisiä kasvoja kaunispiirteisine nenineen, vuoroin siron vatsan ääriviivoja, jotka kuvastuivat viitan alta, aaltoillen hevosen käynnin mukaan.
Ja yhtäkkiä Cosma pysähdyttää hevosensa ja päästää käsistään kallisarvoisen kantamuksensa. Floritchica vaipuu kuin tyyny rakastajansa polville. Hänen silmänsä hymyilevät selkoselällään. Hiukset hulmahtavat maata kohti. Olkapäät, rinnat ja lanteet ovat pelkkää kiusoittavaa sopusointua.