Cosma katselee tätä kauneuden yltäkylläisyyttä ja huudahtaa:
»Mitä? Ovatko kaikki aurat kyntäneet tätä maata, kaikki siemenet hedelmöittäneet sitä? Ja täytyykö minun, Cosman, joka tahdon pitää kaiken tämän yksin, täytyykö minun kuulla tätä, saamattani lyödä kädet poikki niiltä, jotka ovat loukanneet sitä, mikä on minun?»
Floritchica risti käsivarret päänsä taa ja sanoi suvaitsevan ylenkatseellisesti:
»Aivan niin, Cosma… Sinun täytyy kuulla se ja enemmänkin: kukaan ei huoli viljelemättömästä maasta, et edes sinäkään».
Ja hän luikahti maahan notkeana kuin käärme. Elias ja minä teimme samoin.
* * * * *
Cosma ei hievahtanutkaan, mutta veri kihahti hänelle päähän, sillä Floritchican vastaus sattui paikalleen. Tällaista oli Cosman mahdoton sietää päästämättä vihaa valloilleen, ja kun naisen hartiat ovat liian heikot kestämään tällaista purkautumista, suuttui hän itseensä. Ennenkuin arvasimmekaan, mistä oli kysymys, oli hän jo laskeutunut satulasta maahan, paneutunut pitkäkseen hevosensa alle, tarttunut lujin kourin sen kengitettyyn kavioon ja pannut sen rintansa päälle. Samassa hän potkaisi hevosta vatsaan, ja kun eläin ei ollut tottunut tällaiseen raakuuteen, hypähti se hirnahtaen isäntänsä ruumiin yli.
Juoksimme kaikki kolme pelästyneinä hänen avukseen. Cosman kasvot olivat kalpeat kuin vaha ja veri virtasi suusta ja nenästä. Mutta hänen silmänsä olivat lempeät ja tyynet. Kuullessaan Floritchican parkaisun hän näytti tahtovan vastata jotakin, mutta uusi verensyöksy esti sen. Hänen silmäluomensa painuivat hiljaa kiinni ja hän kadotti tajuntansa.
Luulimme hänen kuolleen ja kannoimme hänet kentälle. Huomatessamme, että hän vielä hengitti, pesimme veren hänen kasvoiltaan ja virvoittelimme hänet henkiin.
Floritchica, vieläkin kalpeana, otti hänen päänsä syliinsä, pyyhki hiukset hänen kasvoiltaan, suuteli häntä hellästi ja sanoi: