»Ystäväni… ystäväni… Ole hyvä! Älä ole epäoikeudenmukainen… Äläkä pyydä elämältä sellaista, jota se ei voi antaa meille».
Cosma mumisi kuin kuoleva:
»Vähät siitä, mikä on oikeaa, mikä väärää, tai mitä elämä antaa tai jättää antamatta. Rintani, siinä koko minun elämäni. Mitä se tahtoo, sitä tahdon minäkin, vaikkapa sitten tämän elämän hinnalla. Ja nyt tahdon lyödä poikki kädet, jotka ovat tahranneet minun omaani… Ja minä lyön ne poikki!»
Näistä viime sanoista palasi veri jälleen hänen kalpeille kasvoilleen. Aurinko, joka juuri kohosi taivaanrannan yli, heitti niille samassa kellertävän sädekimpun, niin että ne loistivat kuin kiilloitettu kupari. Cosma avasi silmänsä selkoselälleen ja katseli tuota häikäisevää kiekon neljännestä, joka kohosi kohoamistaan suoraan hänen edessään taivaan mittaamattomassa avaruudessa. Ponnistaen viimeiset voimansa hän silloin kohotti yläruumistaan, ruiskautti tähteä kohti verisen syljen ja huusi raivokkaasti:
»Siinä on sinulle… ja minulle… ja maailmalle… ja…»
Hän pysähtyi äkkiä, suu sulkeutui kuin hän olisi kuunnellut jotakin mutta esiinsyöksyvä veri pakoitti sen avautumaan, ja hurme valui hänen rinnalleen.
Cosma vaipui takaisin Floritchican polville, silmät selkoselällään, ja noista silmistä puhui kiihkeä viha elämää kohtaan. Kukaan ei rohjennut rientää hänen avukseen.
Elias tarttui käsivarteeni ja kuljetti minut mukanaan kentälle päin.
* * *
»Vietkö minut pois näkemästä hänen kuolemaansa?» kysyin Eliaalta, kun olimme hiukan loitonneet. Hän seurasi katsein suuren haaskalinnun majesteeteista lentoa ja sanoi sitten: