»En luule hänen kuolevan tuollaisesta haavasta; Cosmassa on seitsemän miehen henki. Mutta luulen, että hän kuolee huomenna, viikon kuluttua, kuukauden kuluttua, sillä hänellä on pääkallossaan yksi ruuvi liikaa, ja se on hänelle kuolemaksi… Se on sairaus joka ei anna armoa. Kerron sinulle, millainen se on. — Jokaisessa ihmissydämessä uinuu jäytävä mato. Velton ihmisen sydämessä se ei herää koskaan tai vain ani harvoin, ja silloinkin vain haukotellakseen ja nukahtaakseen jälleen. Tällainen ihminen kompastuu kymmenen kertaa päivässä samaan piikiveen, suutahtaa, sadattelee eikä heitä kiveä pois; jos hänen ovensa narisee saranoillaan, tyytyy hän sanomaan: kirottu ovi! — mutta ei voitele sitä öljyllä. Tämän ihmisen Jumala loi, — en tiedä mitä varten, viikon lopulla — kun hänen aivonsa jo olivat väsyneet monista ihmetöistä, jotka hän oli tehnyt ennen ihmistä. Mutta piru, joka oli nämä kuusi päivää vain maleksinut ja arvostellut Luojan töitä, käytti hyväkseen sunnuntaita ja lisäsi ihmisen pääkalloon yhden liikaruuvin, pirullisen ruuvin, joka panee ihmisen raivoamaan, niinpian kuin jokin seikka on vastoin hänen mieltään. On kyllä totta, että normaali-ihminen oli yön kuluessa ehtinyt kansoittaa maan nahjuksilla, ja siksi tapaakin niin harvoin sisukkaita ihmisiä. Kuitenkin kaikitenkin ilmestyi maailmaan tarpeeksi sellaisiakin, joilla oli kallossaan liikaruuvi, häiritsemään jumalaista rauhaa, jopa siinä määrin, että pyhä Pietari tuli eräänä päivänä valittamaan Luojalle, sanoen: 'Herra, minun paimeneni ei ole samanlainen kuin sinun paimenesi, tuo tyyni, nöyrä, hyvä poika. Minun paimeneni on yltiöpää: jos karitsa eksyy laumasta, lähtee hän kaikkine koirineen etsimään sitä ja jättää lauman alttiiksi susille; jos juusto on hiukan härskiintynyttä, heittää hän sen vasten naamaani; ja jos kirppu puraisee häntä yöllä, heittelehtii hän sinne tänne ja häiritsee minunkin untani. Herra, olen kovin pahoillani!» Luoja otti keppinsä ja lähti heti asiakkaan mukaan. Kun he saapuivat laitumelle, tapasivat he Kaikkivaltiaan paimenen vetämässä suu auki sikeää unta, mutta hän heräsi heti ja tervehti kunnioittavasti. Herra antoi hänelle siunauksensa. Pyhän Pietarin paimen istui kukkulalla ja soitti niin haltioissaan huilua, että Jumalan itsensäkin täytyi jäädä kuuntelemaan. Viimein hän kosketti poikaa olkapäähän ja sanoi: »Sanohan, ystäväni, miksi laiminlyöt koko lauman paimentamisen yhden eksyneen karitsan vuoksi?' — 'Siksi, että eksynyt karitsa on aina yksi niistä, joita eniten rakastan', vastasi paimen kaikkea muuta kuin kunnioittavasti, mikä seikka ei lainkaan miellyttänyt Jumalaa. 'Poikani, olet palkkalainen. Palkkalaisen ei sovi rakastaa eikä vihata!' Pojan viha kuohahti: 'Ja mikä minulle sitten sopii? Enkö olekaan ihminen?' Nähdessään, että poika oli pikavihainen, Herra vaivutti hänet sikeään uneen, tutki hänen kalloaan ja huudahti: Tämä on pirun tekoa! Hänellä on yksi ruuvi liikaa pääkallossaan'. Ja hän otti sen pois. Herättyään unesta paimen oli tyyni, nöyrä, kelpo poika. Hän pyysi vierailta anteeksi, että oli sattunut nukahtamaan, kumarsi kunnioittavasti, ei ajatellutkaan enää huiluaan eikä rakastanut eikä vihannut enempää, kuin mikä on soveliasta palkkalaiselle. Cosman liikaruuvi on koko hänen elämänsä. Jos olisin Jumala, en ottaisi sitä pois. Mutta hän kuolee… Hänen sydäntään jäytävä mato, jonka tuo nainen on herättänyt, tuottaa hänelle kuoleman. Jos hän olisi pelastettavissa vain sillä, että lyötäisiin poikki nuo korkea-arvoiset kädet, jotka ovat hyväilleet hänen omaansa, olisin valmis auttamaan…»
Elias piti loput ajatukset omana tietonaan.
En tiennyt, mitä ajatella… Tiesin vain, että Cosma oli hyvin sairas, kuolemansairas. Tämä tuotti minulle suurta surua.
* * * * *
Olimme Cernavodan ja Calarasin välisellä alueella, tuskin peninkulman päässä metsästä, jossa urheilla miehillämme oli leirinsä. He odottivat kärsimättömästi päälliköitään, jotka olivat niin rohkeasti lähteneet vapauttamaan minua. He eivät tietäneet, elimmekö vai olimmeko kuolleet; ja ilman Cosman vihanpurkausta, joka naulitsi meidät tälle avoimelle tasangolle, olisimme jo nyt olleet ystävien leirissä.
Miten meille nyt kävisi? Seutu oli vaarallinen: ei kaukanakaan meistä kulki valtatie sen poikki, ja saatoimme millä hetkellä tahansa tulla yllätetyiksi, sillä Cernavodan lautta, joka välitti liikettä Tonavan yli, oli vain puolentoista peninkulman päässä.
Pelko ahdisti mieltäni… Katsoin Eliaaseen: hän oli vaipunut mietteisiin. Hänen tavallisesti niin tyyni otsansa oli vetäytynyt syviin vakoihin. Hänen askeleensa, jotka noudattivat omaa tahtiaan, näyttivät nekin mietiskelevän. Nilkkaan asti ulottuvassa ghebassaan hän näytti vakavalta kuin hurskas munkki. Ei lintuakaan äänettömässä avaruudessa… Lakeus hiljainen kuin hautausmaa… Vain jokunen harva ohdake, joka huojutteli surkeasti päätään, ja siellä täällä muutama hiekkakukkula, joka oli valvonut kuin vartia paikoillaan aina aikojen alusta, toi vaihtelua tähän kuivaan erämaahan.
Elias suuntasi äänettömän kulkunsa muuatta kukkulaa kohti, jonka laelle nousimme. Täältä Elias tähysteli Cosmaa ja Floritchicaa, joita tuskin saattoi eroittaa heidän yhä istuessaan maassa, veti pyssyn viittansa alta ja sanoi:
»Saamme pian nähdä, kuinka sairas Cosma on».
Ja samassa hän laukaisi aseensa. Seuraavana hetkenä oli Cosma jaloillaan, kasvot meihin päin, käsivarret kohotettuina taivasta kohti, mikä merkitsi: Uhkaako vaara?