"Vastaan sinulle pyhän Paavalin sanoin, joita muuan pappissotilas, joka sai surmansa Ypernissä, toisteli meille juoksuhaudoissa: 'Jos me olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat!"

"Ei ole kysymys siitä, tiedämmekö olevamme surkuteltavat, vaan siitä, elämmekö totuuden kannalla."

"Totuus ei voi sisältyä siihen käsityskantaan, jonka varassa ei voi kärsiä eikä kuolla."

"Katso minua, Ernest, ja katso miestäni", rouva Ortègue sanoi oudon uhittelevalla äänenpainolla. "Saat nähdä, emmekö me osaa sekä kärsiä että kuolla." Ja hän lähti huoneesta, lisäten: "Professori soisi, että puhuisit vain vähän, ja minä tässä panen sinut jaarittelemaan loputtomiin. Menen hakemaan hoitajatarta, jolle Marsal antaa ohjeet." Sitten hän, kuin hyvittääkseen rajua pakoansa, hymysi: "Hyvästi, Ernest, mutta vain vähäksi aikaa!"

XVII

Olin vavahtanut kuullessani hänen kutsuvan tuota kristittyä miestä näkemään hänen kärsimystään — ja kuolemaansa, oli hän lisännyt. Le Gallic sovellutti sen sanan vain Ortègueen. Minä olin ymmärtänyt, että hän sovitti sen itseensä. Hänhän oli täten vain uudelleen vakuuttanut haluavansa tuota itsemurhaa, ja minä olin jäänyt toimettomaksi — varovaisuudesta, johon yhä enemmän sekoittui omantunnonnuhdetta. Näin äkkiä haavoittuneessa upseerissa välikappaleen työn suorittamiseksi, johon minä tunsin itseni kykenemättömäksi. Hän oli rouva Ortèguen läheisin sukulainen, lukuunottamatta äitiä, joka oli ollut poissa Pariisista elokuun alusta asti. Olin hetken tuuminut kirjoittaa entiselle rouva Malfan-Trévisille. Siitä ajatuksesta luovuin, kun en tahtonut saattaa tämän niin poikkeuksellisen aviodraaman yhteyteen tuota itsekästä ja lahjatonta naista. Muistin, mikä oli minulle selvinnyt rouva Ortèguen tunnustusta kuunnellessani: että harkinta on voimaton kiihkotunnetta vastustamaan, ja että hillitöntä sielua hallitsemaan tarvitaan toisen sielun vaikutus, apostolimainen voima. Tuo voima oli nyt edessäni. Minun tarvitsi vain luoda katseeni upseerin lujiin kasvonpiirteisiin, hänen silmiinsä, joista kärsimyksenkin halki loisti sisäinen tuli, muistaakseni taas hänen puheensa poislähtiessään ja hänen äskeiset sanansa. Uskoessaan sen, minkä uskoi, ja niin vilpittömästi, hän varmastikin kauhistuisi kaksoisitsemurhaa. Mitäpä hän ei tekisikään estääkseen sitä! No niin. Minulla ei ollut oikeutta kertoa siitä hänelle, ei oikeutta ilmaista salaisuutta, jonka olin yllättänyt oman puolittain tahdottoman tahdittomuuteni kautta, mutta josta en ollenkaan itseäni kunnioittanut. Mutta kukapa tietää, eikö hän itse arvanne totuutta? Ne muutamat sanat, jotka hän lausui serkkunsa poistumisen selvitykseksi, ilmaisivat todella tuon luonteen syvällistä, miltei aavistuksellista tuntemusta. En sitä myöhemmin enää niin hämmästynyt tietäessäni, kuinka suuresti Le Gallic oli häntä rakastanut.

"Entä Te, tohtori Marsal", hän minulta ensin kysyi, "mitä Te ajattelette? Oletteko Tekin täydellisen kieltämisen kannalla?"

"En", vastasin hänelle, "mutta en myöskään myöntämisen. Siihen nähden, mikä koskee sielullista elämänpiiriä, olen jo aikoja ottanut mielilauseekseni erään keskiaikaisen padualaisen lääkärin hautakirjoituksen. Se kuuluu näin: 'Olen elänyt kahdeksankymmentä vuotta, olen lakkaamatta opiskellut ja olen ainakin oppinut yhden asian: etten ole tietämätön omasta tietämättömyydestäni… ignorantiam meam non ignorare.'"

"Nöyryys", sanoi Le Gallic, "on jo puoli uskoa. Mutta serkku raukkani — kuulittehan hänen sanansa? Hän pyytää minua näkemään hänen kärsivän, ja näittehän, kuinka hän pujahti pakoon. Mitä pakoon? Kärsimystään; niin vähän on hänellä voimaa sitä kestää. Vain ylpeys voi kärsiä yhtä tyynen naamarin varjossa kuin usko. Mutta se on vain naamari, ja sen taakse kätkeytyy epätoivo. Catherinen oppi on ylpeyden oppia; hän itse ei ole ylpeä. Nuorena tyttönä hän ihaili isäänsä. Hän ajatteli hänen tavallaan. Nyt hän rakastaa miestään. Hän ajattelee samoin kuin miehensä. Hänen persoonallisuudellaan on aina muihin nojautumisen tarve. Hän on nainen. Mitä hänestä tullee, kun Ortèguea ei hänellä enää ole?"

Sairaanhoitajattaren tulo keskeytti tämän keskustelun. Rouva Ortègue toi hänet mukanaan. Me poistuimme tällä kertaa yhdessä, hän ja minä. Hänen äskeiset sanansa olivat tuoneet taas sydämeeni sen levottomuuden, jota olin tuntenut Ortèguen työhuoneen oven takana tuon kauhean kohtauksen päivänä. Oli kuin olisin kuullut hänen juhlallisesti uudistavan itsemurhasopimuksensa, ja, niinkuin silloin, oli minun nytkin mahdoton vaieta.