"Mennään Röntgen-saliin", hän oli sanonut minulle, "levyjä järjestämään."
Seurasin häntä, ja tuskin kynnyksen yli tultuamme virkoin äkillisesti:
"Pyysitte serkkuanne näkemään Teidän kärsimystänne ja kuolemaanne." Toistin: "Ja kuolemaanne. Pysytte siis yhä hirvittävässä päätöksessänne?"
Hän ei edes katsahtanut minuun, ja mennen pöydän ääreen, joka oli täpötäynnä levyjä, hän alkoi niitä pidellä, vastaten vain:
"Pysyn."
Huomasin, että hänen näennäisestä tyyneydestään huolimatta hänen kätensä hieman vapisivat. Tuo liikutuksenväre rohkaisi minua jatkamaan, varsinkin, kun hän ei ollut minua jyrkästi pysäyttänyt.
"Suonette minulle sen tunnustuksen, rouva hyvä, että olen pitänyt lupaukseni. En ole koskaan puhunut asiasta professorin kanssa. Ja Teidän kanssanne en ole kertaakaan edes yrittänyt uudelleen solmia keskusteluamme, josta on jo kolme viikkoa."
"Se on totta", hän sanoi, "olette käyttäytynyt kuten ystävä ainakin.
Olen sen tuntenut, ja olen Teille siitä kiitollinen."
"No niin, rouva Ortègue, palaan samaan, mitä silloin Teille sanoin, nimittäin, ettei henkenne tällä hetkellä ole Teidän yksinomaisuuttanne. Olette kuullut serkkunne Le Gallicin sanat. Olette nähnyt hänet. Olette hänen kauttansa voinut vielä paremmin kuin muitten haavoittuneiden päästä selville siitä tunteesta, joka elähyttää kaikkia noita meidän puolestamme taistelevia miehiä. Ettekö Tekin tunne, että yksilöllinen sydändraamanne on ylen pieni tuon suuren draaman rinnalla?"
"Mahdollista kyllä", hän keskeytti, "mutta se on minun draamani."