"Ah!" jatkoin, "ettekö tunne varsinkin sitä, ettei Teillä ole oikeutta ajatella tuolla tavalla, oikeutta irroittautua suuresta yhteisestä draamasta, johon meidän on kaikkien viimeiseen saakka otettava osaa? Tahdoitte tuottaa miehellenne hiukan iloa, koska hän on niin onneton?"
"Enkö ole sitten tuottanut hänelle iloa?" hän vastasi.
"Olkoon menneeksi. Mutta kuvitelkaapa joka tapauksessa mielessänne tulilinjaa, joka ulottuu Dunkerquesta Belfortiin saakka. Kuvitelkaa mielessänne noita ihmisiä, joita siellä on sadointuhansin. Näillä miehillä on vaimo niinkuin Teillä on miehenne. Heillä on lapset, äidit, isät. Heillä on tulevaisuutensa. Sen kaiken he antavat alttiiksi. Heidän ruumiinsa kärsii. He makaavat liejussa, granaattisateessa. Heidän sielunsa kärsii, kun he ajattelevat kaukaisia rakkaitaan, ja he itkevät salaa. Ja mennä täytyy. Muistatteko erään haavoittuneemme sanoja: 'Kun lähtee kapuamaan ylöspäin juoksuhaudan tikapuita, on kuin nousisi mestauslavalle.' He kapuavat niitä sittenkin. Miksi? Ranskan tähden. Mutta Ranska — onhan se vain yhdistelmä ranskalaisia kohtaloita! Ranska on me, toistan sen vielä: koko maaseutumme, kaikki kaupunkimme, Pariisi ja kaikki talot, jotka sen muodostavat, tämä Saint-Guillaume kadun sairaalamme, Teidän palatsinne États-Unis torin varrella. Tätä kaikkea nuo miehet puolustavat verensä hinnoin. Kysykää itseltänne täysin omantunnonmukaisesti: sitäkö varten he tekevät suunnattomia sankarillisia ponnistuksia, jotta tuollaiset kiihkotunteiset seikkailut kuin tämäkin näiden seinäin sisällä hankkeissa oleva kaksoisitsemurha kävisivät mahdollisiksi? Me teemme kukin osaltamme nuo ponnistelut tyhjiksi, jollemme tahdo niiden vuoksi olla sen arvollisempia."
"Voitte olla satakertaisesti oikeassa", hän vastasi, "mutta minä olen antanut lupaukseni."
Hän ei tahtonut voida vastata. Kuinka olisin ollut ajattelematta: jos tuo vapaus annettaisiin hänelle takaisin, hän olisi pelastettu. Mutta tuo "annettaisiin", kuka sitä edustaa? Sama mies, joka piti häntä vaikutuksensa alaisena ja jonka askelet juuri tällä hetkellä kuulin käytävästä. Eikö nyt tarjoutunut tilaisuus saada heidän välillään aikaan sellaista selvittelyä, jolloin kolmannen henkilön läsnäolo on ikäänkuin mittapuuna, jos niin voisi sanoa, ja todistaja voi estää kahden kiihtyneen ihmisen villiintymisen — ihmisen, jotka kohdatessaan vain kiihoittaisivat toinen toistaan? Mutta tuskin oli "isäntä" avannut oven, kun jo hänen katseestaan arvasin hänellä taas olleen vaikean kohtauksen ja kuulin hänen sanovan minulle:
"Marsal, olen tuuminut asiaa. En luule, että on odotettava huomiseen saakka Röntgenkuvaan nähden — saatte soittaa siitä Langelille — eikä liioin tuohon vähäiseen tutkimukseenkaan, löytyisikö luunsiruja. Mitä leikkaukseen tulee, niin olen siitä yhä epätietoinen. Niin peräti turmiolla koko mies!… Vaikka kun on tekemisissä hänenlaisensa tyynen vekkulin kanssa… Oh, hänellä ei ole tosiaankaan hermoja. Hänen aivonsa eivät ole heränneet toimimaan. Niin perin rauhalliset, yksitoikkoiset perheolot, kirkollinen koulu, Saint-Cyrin sotaopisto, kasarmi. Aina yhtä säännönmukaista. Ei minkäänlaisia aloitteita. Ei vaikutelmain vaihtelua. Tuollaiset ihmiset ovat varsin omiaan ylläpitämään itsessään vanhoja jätteitä. Hän tarjoo meille omituisen esimerkin määrätyn ajatustavan atavistisesta säilymisestä; se on hänessä käynyt pysyväksi, ja hän sovelluttaa sen joka asiaan. Se on hänelle nyt hyväksi."
"Mutta jos se nyt kuitenkin on hänelle hyväksi, rakas opettajani?…" uskalsin inttää vastaan.
"Oh!" sanoi Ortègue, "kyllä minä kartan koskemasta hänen henkiseen koneistoonsa. Muutoin, kyllä minä pulaan joutuisinkin. Mahdotonta on kohottaa moisia aivoja tieteelliselle näkökannalle, mikä itsessään on jotakin persoonatonta. Le Gallicin tapaiset sitä vastoin eivät kysy muuta kuin ihmisyksilöitten kohtaloita. Siihen nojautuu koko uskonnollinen ajatustapa. Tieteen perustana on rajattomuuslain tajunta. Tieteen silmissä me olemme pelkkiä sivu-ilmiöitä. Le Gallicin kaltaiselle on se, mitä hän sanoo sielukseen, pääasiallisin todellisuus. Ei siis mitään keskinäisen ymmärtämyksen mahdollisuutta."
"Kärsivä ja kuoleva ihmisolento on varmasti kuitenkin todellisuus", sanoi rouva Ortègue.
"Se on vain muuan ajankohta hänen elimistönsä tilassa", vastasi Ortègue, "ja nuo elimet itse edustavat vain vähäisten fyysillis-kemiaalisten toimintojen sarjaa, jotka tuhoaa muuan liikehtiminen, jolla ei ole alkua ja joka samoin on oleva loputon… Mutta perinnöllisyys, Marsal, se vasta voima! Katsokaa vaimoani! Hän tietää isänsä kautta, hän tietää minun kauttani, että on olemassa kaksi fyysillisen ja moraalisen maailmankaikkeuden kuvaa: uskonnon ja tieteen. Hän tietää, että noista kuvista toinen on unelmain, toinen luonnon pohjalla maalattu, ja että ne ovat yhteensovittamattomat. Jos toinen on tosi, on toinen erheellinen. Hän tietää sen, ja nyt hän tapaa jälleen sukulaisensa, jonka kera hän on kasvanut. Tämä on haavoittunut. Hän liikuttuu. Lapsuusvaikutelmat heräävät. Hetkeksi hänen viidentoista vuoden takainen persoonallisuutensa painaa varjoon hänen nykyisen persoonallisuutensa, eikä hän enää tajua poika paran mietteitten inhokkuutta, tämä kun kuvittelee, että hyvän Jumalan käsi — hän sanoo Häntä hyväksi! — johti hänet tuohon juoksuhautaan saamaan itseensä seoksen, joka muka vasituisesti oli hänen varalleen Essenissä valmistettu! Tunnusta, ystäväiseni", hän kääntyi nyt vaimonsa puoleen, "että se on hullutuspa, sulaa hullutusta!"