Kun hän viimeisiä sanojaan lausuessaan nauroi ilkkuvaa nauruaan, näin hämmästyksekseni rouva Ortèguen puhkeevan nyyhkytyksiin.

"No mutta, Catherine", mies huudahti, "mikä sinut panee itkemään?… Antakaa anteeksi, Marsal, tämä pieni perhekohtaus… Mutta mikä sinun on?"

"Tuo maailmankatsomus on liian ankara", vaimo vastasi, "siinä kaikki.
Se koskee minuun liiaksi."

"Lapsi raukkani, sitä vartenhan olemme tässä sairaalassa, että tekisimme sen hiukan vähemmän ankaraksi… Marsal, soittakaa toki heti Langelille tuosta Röntgen-kuvasta. Se on varminta."

XVIII

Mikä kohtaus, ja kuinka suurimerkityksellinen! Minusta oli tuntunut, että hänen sanoessaan "lapsi raukkani" Ortèguen äänessä oli ollut säälinväre. Miten pitkälle olivat puolisot todella tulleet hirveässä aikeessaan? Olivatko he siitä uudelleen puhelleet? Milloin? Millä sanoin? Miten saisin sen tietää? Kaksi asiaa oli varmaa. Rouva Ortègue oli vastaukseksi väitteisiini osannut vain huudahtaa "antaneensa lupauksensa". Mies taas oli heltynyt hänen kyyneleistään, kun hän valitti tuota maailmankatsomusta liian ankaraksi. Hän oli säälinyt hänen horjahtamistaan, sitä, että hän "antoi luonnolleen myöten". Muuan Ortèguen lausetapa sekin. Kuinka monta kertaa olinkaan kuullut hänen sairaalakierrollamme toistavan minulle uneen vaipuneitten haavoitettujemme vuoteen äärellä: "Kuinka liikuttava onkaan kärsivä ihmisolento antaessaan vallan yksinkertaisesti myöten luonnolleen!…" Eiköhän riittäisi, jos hän näkisi vaimonsa pelkäävän itsemurhaa, ja eikö hän ensimmäisenä mahtaisi puolustaa häntä kiusausta vastaan, jonka hän itse oli vaimossaan, kenties tietämättään, herättänyt suostuakseen sitten siihen hirvittävässä itsekkyyden ja tuskan houreessa? Niin, tuo kaikki olisi pitänyt paikkansa entisestä Ortèguesta, tuosta suurenmoisesta tieteen työntekijästä, triumfaattorista, josta lakkaamatta kuohuili — olen siitä ja huomauttanut — ehtymätön, tyhjentymätön alttiiksiantaumuksen lähde. Se kumpusi esiin hänen luonnonlaadustaan. Muuan alilääkäri-toverini sanoi hänestä: "Esimiehemme on jaloa viiniä!" Tuo lause toi mieleeni entispäiväin Ortèguen. Nykyisellä Ortèguella, tällä riutuneella, kuolevalla miehellä tuijottavine katseineen, lääkkeen hivuttamalla, vuoroin unenhorteisella, vuoroin kiivaalla ja epäluuloisella, sekä tuolla toisella ei ollut muuta yhteistä kuin hämmästyttävän sitkeä älyn selkeys. Hänen olemuksensa tunnepuoli oli sairas ihan rappioon saakka. Itsepintaisuudessaan, jota yllytti hänen lopullista virkaeroa karttava ylpeytensä, hän kieltäysi luopumasta sairaalastaan. Koska auto häntä liiaksi väsytti, vietti hän nyt yönsäkin täällä Saint-Guillaume kadun varrella. Tämä jokahetkinen yhdessäolo salli minun ylen selvästi todeta hänen olemuksensa siveellisen hajoamistilan, joka minulle, hänen oppilaalleen, oli paljoa apeampi kuin hänen ruumiinsa raukeaminen. Saatoin seurata päivästä päivään sen kaarta, ja heti totesin, että Ernest Le Gallicin sairaalaan-tulo osoitti tällä yhä jatkuvalla rappeutumisviivalla äkillistä putoomusta.

* * * * *

Siitä oli minulla ensimmäisenä todisteena hänen sala-ivansa — hänen, joka ei ikinä ennen ollut sellaista osoittanut potilailleen! — kun seuraavana päivänä ilmoitin hänelle Röntgen-kuvan ynnä oman tutkimukseni tulokset. "Ei luunsiruja, haava kunnossa — oivallista. Luoti oikeanpuolisessa niskaliuskassa, kuten otaksuinkin. Täytyy odottaa. Le Gallicin olosuhteet ovat mahdollisimman parhaat — lukuunottaen aivotkin, jotka eivät ole ikinä työskennelleet. Mitäs jos panisimme hänet ajattelemaan — ettekö usko, että hän siitä hämmästyisi?"

Hän puhkesi ivanauruun niinkuin viime elokuussa, upseerin ensi kertaa pistäytyessä luonamme. Silloin se tiesi vain sairaan hermostunutta ärtyisyyttä. Hänen tämänpäiväisessä hohotuksessaan ilmaisihe pahanilkisyyttä, miltei vihaa. Kaksi päivää myöhemmin yllätin vihaa hänen katseessaankin, ja vielä kiihkeämpänä. Läksimme yhdessä kielohuoneeseen. Rouva Ortègue oleili sen oven läheisyydessä. Hän tuli luoksemme:

"Ei nyt juuri", hän sanoi. "Ernest pyysi tavatakseen apotti Courmontia.
Vein tämän hänen luokseen…"