"Kun siis äsken sinua etsin", sanoi hänen miehensä, "olit siellä?"
"Niin olin…"
Ortègue ei jatkanut puhetta. Nojautuneena käytävän korkeaan ikkunasyvennykseen hän alkoi rummuttaa ruutua silminnähtävästi kärsimätönnä.
"Marsal", hän kysäisi, "kun toissapäivänä tainnutitte Le Gallicin tuon pikku joutavuuden vuoksi, oliko hän silloin jo tavannut papin?"
"Oli", vastasin.
"Apotin lienee mieli hyvä!" hän jatkoi olkapäitään kohauttaen ja virkkoi sitten piloillaan: "Sodasta palaavan soturin tunnustus — se on sellainen kuin saattaa ollakin!"
"Ei hänen", keskeytti rouva Ortègue.
"Entä nuo toiset!" rohkenin huomauttaa, "rakas opettajani, säälikää heitä. Sanoitte eräänä päivänä niin kauniisti: meidän tähtemme he antautuvat surmattaviksi."
"Enhän minä toki heitä siitä soimaa, että he uudelleen kansoittavat
Ranskan", nauroi Ortègue taas ivanauruaan. "Joka tapauksessa on
Bayardillamme pitkälti kerrottavana harha-askelistaan. — Kas niin, nyt
se on suoritettu."
"Kielon" ovi juuri aukesi antaen tietä kenttäpapille. Apotti Courmont oli kuusikymmenvuotias, hyvin lyhyt ja hento, kasvot raikkaanväriset, kauttaaltaan ruusunpunervat, ja niitä kirkastamassa kaksi sinistä, lapsellisen ilomielistä silmää kultasankaisten silmälasien takana. Hänen vaaleat, tuskin harmahtavat hiuksensa olivat kuin liekkikruununa hänen kasvojensa yläpuolella, jotka olivat alati-haltioituneen innostuksen elävöittämät. Näiden kasvojen avomielistä luonnetta sai papillinen neuvokkuus hieman korjattua silmänurkan vilkutuksin ja hymyilyin, jotka todistivat miehessä varsin terävää älyä, vastapainonaan pohjaton hyvyys. Hän oli Pariisin papiston keskuudessa tunnettu vapaamielisyydestään, joka oli hänelle maksanut apulaispapin paikan Notre-Dame-des-Champsissa. Tästä, syystä oli Ortègue hyväksynyt hänet sairaalaansa. Hän oli ollut hieman pettynyt huomatessaan tämän perin suvaitsevaisen papin niin lujauskoiseksi; mutta tuo suvaitsevaisuus oli lähetyssaarnaajan suvaitsevaisuutta. Olimme tietäneet hänestä todella apostolimaisen laupeuden piirteen: armeijan liikkeellepanon aikoina hän oli asettunut eräälle suurista rautatieasemistamme, puhutellut sotilaita ja näin saanut tilaisuuden ripittää satoja heistä. Tavallisesti Ortègue tarkasteli tätä kokonaan toisen vuosisadan olentoa huvitetun uteliaana. Tänään väikkyi hänen silmissään ja suunsa ympärillä pahansuopa iva, kun tuo kelpo mies sanoi lämpimän sydämellisesti: