"Ah, hyvä rouva, serkkunne Le Gallic on pyhimys. Hän on todella evankeliumin mukainen sotilas."
"Oi oi, herra apotti!" sanoi Ortègue. "Sanokaa mieluummin, että serkkumme on sankari. Se on oikeudenmukaista. Mutta evankeliumi ja taistotanterelta palaavat sotilaat! En lue usein tuota kirjaa, jota kumarran hämmästyttävimpänä kirjakauppamenestyksenä. Muistan kuitenkin erään vuorella pidetyn puheen: Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät nimitetään Jumalan lapsiksi! … Sellainen kai tuo teksti on?"
"On kyllä", sanoi pappi, "mutta kerrotaan myös sadanpäälliköstä — eräästä, joka oli luutnantti niinkuin Le Gallic — jonka palvelijan Herra paransi, ja jota hän ihaili. Sillä hän ihaili häntä, herra professori. Hän julisti: 'En ole Israelissakaan löytänyt niin suurta uskoa.' Pankaa se tarkoin huomioonne. Hän sanoi rikkaille: Luopukaa rikkauksistanne. Hän ei sanonut sadanpäällikölle: Erotkaa rykmentistänne. Sadanpäällikkö on sanoillaan: Domine, non sum dignus… antanut leiman messullemme… Nuo sotilaan sanat pappi toistaa joka päivä alttarilta ennen pyhää ehtoollista. Pyhän Uhrin sakramentissa on viime sana armeijan."
"Kas siinä evankeliumi, joka on sotilaallistettu niinkuin minun sairaalani!" vastasi Ortègue. "Samapa se; jos sadanpäällikön palvelijalla olisi ollut päässään se luoti, jota serkku parkamme kuljettaa takaraivossaan, olisi nasaretilainen puoskari hukkaan kuluttanut aikaansa… Älkää panko hampaankoloon, herra apotti. Te olette tehnyt tehtävänne, me käymme nyt omaamme. Menkäämme sadanpäällikkömme luo. Tuletko mukaan, Catherine?"
"Saatan herra apottia muutaman askelen", sanoi rouva Ortègue. Luin selvästi professorin huulilta sanat, joita hän ei päästänyt ilmoille: "Et suinkaan pyytäne anteeksi minun puolestani, vai mitä?" Hän tyytyi rypistämään kulmakarvojaan niin hermostuneesti, että hänen vaimonsa sen varmaan tulkitsi käskyksi. Hän tuskin soi itselleen aikaa vaihtaa pari kolme sanaa kenttäpapin kanssa ja oli mukanamme, kun astuimme huoneeseen.
XIX
Haavoittunut upseeri makasi selällään ja kirjoitteli parhaillaan stylografikynällä. Kuten edellisenäkin iltana oli hänen kauniilla riutuneilla kasvoillaan erinomaisen arvokkuuden ilme ja vilpitön loiste kirkkaissa, uneksivissa silmissään. "Yllätänpä teidät itse teosta, herra upseeri", sanoi Ortègue. "No mutta, Te kurin mies, eikö lääkärin määräyksiä otetakaan lukuun? Vastatkaa suoraan, enkö ole määrännyt Teille ehdotonta lepoa? Ja te teette työtä!…"
"Ei tämä ole työtä eikä mitään", sanoi Le Gallic. "Olen vain jäljentänyt muutamia mietteitä liitettäviksi eräästä lapsuudenystävästäni piirtämääni 'Muistokuvaan'. Sinä ehkä muistat hänet, Catherine, François Delanoën, joka osasi hoitaa niin hyvin purjeita?"
"Miksen muistaisi! Onko hän kuollut?"
"Sai surmansa sankarina, aivan vierelläni, kahdeksantoista päivää sitten. Kirjoitin pienen kertomuksen hänen kuolemastaan muuatta Rennesin sanomalehteä varten. Hän oli ollut asianajajana tuossa kaupungissa. Sitten tuntui kyhäelmäni minusta liian muodottomalta, karkeatekoiselta, enkä sitä lähettänytkään perille."