"Tuoko se on?" rouva Ortègue kysyi.
"Tämä", hän sanoi. "Oh, ei se ole mistään kotoisin!"
Hän otti esiin muutamia lehtiä salkusta, joka oli laskettu hänen vuoteelleen Uuden Testamentin ja jonkun rukouskirjan väliin.
"Sinä voit ne lukea ääneenkin", hän lisäsi ojentaessaan paperit. "Tuosta kertomuksesta näette, Ortègue serkku, mitä väkemme oikein on miehiään, ja Te myöskin, tohtori Marsal. Nähkääs, heitä täytyy rakastaa. Heidän tehtävänsä on vaikea, sen saatte nähdä, ja entä millä mielellä he sen suorittavat! Kuulin erään sanovan juoksuhaudassa toiselle: 'Jos palaan tuleen, saan kunniaristin.' — Tai puuristin', sanoi toinen. Johon edellinen vastasi: 'Samantekevä.' Mutta luehan, Catherine."
Rouva Ortègue levitti paperikäärön ja alkoi lukea. En luule, että koko sodan aikana mikään on vaikuttanut minuun niin liikuttavasti kuin tuo hurja hyökkäys, jonka kuvan tämä pehmeä, värähtelevä naisääni loi mukanataistelleen silmäin eteen — ah, hänen kuolemansa aattona! Tuo ääni sai vaivoin esiin teknilliset oppisanat, joita upseeri oli tullut vallan luonnollisesti käyttäneeksi, kun tuo tapahtuma taas nousi näkynä hänen sieluunsa sellaisenaan, koko karkeudessaan. Se heltyi, tukahtuen liian vaikeissa kohdin. Mutta kas tässä nuo sivut otsakkeineen, jonka Le Gallic oli kirjoittanut alkuun isolla, suoraan eteenpäin kulkevan toimen-miehen käsialalla.
FRANÇOIS DELANOË
Silminnäkijän kertomus.
Hän kuoli sankarina. Hän oli lapsuudentoverini, veljeni,
viimeisen viikon kersanttinani. Pikku raukka!
Ah, hyökkäyksemme oli ihana! Kaikki oli mitä tarkimmin
valmisteltua.
Osastopäällikköjen kellot oli asetettu käymään toistensa mukaan. Viideltä aamusella oli meidän määrä lähteä juoksuhaudasta ilman että annettiin raketilla merkkiä. Miehet ilman reppujaan. Jokaisella kaksisataa patruunaa. Ruokalaukussa leipäkyrsä ja viisi käsikranaattia. Kenttäpullot täynnä vettä ja kahvia. Selkään köytettynä viisi tyhjää hietapussia valloitettujen juoksuhautain telkeiksi.