Ennen lähtöä oli jokaisen, käyttämällä muuatta kannikkeeseemme kiinnitettyä työkalua, kaivettava itselleen porrasastin voidakseen sitä nopeammin hypätä vallin toiselle puolen. Sitten ei pyssynlaukaustakaan. Kokonaan pistinten varassa. Perille päästyä käsiksi kranaatteihin ja väkipuukkoihin!
Kymmentä vaille viisi sanoin: "Nyt matkaan. Kaikki valmista?
Reilaan!"
Silloin kerran vielä tunsin tuota sisälmysten puristusta, tuota kaikissa jäsenissä tuntuvaa kosteaa lämpöä, jotka ovat vain pelon merkkejä, mutta joita ei ihmisvoimin millään voi hallita. Ei ihmisvoimin, mutta kyllä Jumalan voimin! Delanoë ja minä olimme edellisenä iltana nauttineet pyhää ehtoollista. Hän oli vierelläni ja sanoi minulle aivan hiljaa:
"Minä saan surmani tänään, olen varma siitä."
"Peloittaako sinua?" sanoin nauraen.
"Ei. En ole koskaan syvemmin tuntenut elämän arvoa. Se on niin kaunis, kun sen voi uhrata pyhälle asialle! Eikä minun ole koskaan ollut helpompi kuolla, sillä en ole milloinkaan tuntenut Jumalaa niin läheiseksi."
Hän oli puhuessaan, päivän verkkaan ja kelmeänä selkenevässä valossa, kuin unikuva, kaunis kuin ilmestys. Tuo valo karkoitti tieltään, ympäriltämme, pehmeätä, kosteaa usvaa, joka näytti soluvan kuin kääreliina pitkin rautalankaverkkomme silmukkakuutioita. Yöllä olivat miinanlaskijat johtaneet sen halki reittejä, jotka erotin selvästi.
Delanoë sanoi minulle äkkiä:
"Kuulehan, kotipuolen lintu!"
Kuulin leivon tervehtävän tätä ensi syksymme kylmänä heräävää aamua.