* * * * *
Kaikki näytti minusta harmaalta, etäiseltä. En nähnyt ollenkaan matkamme määrää. Noin kolmensadan metrin päässä arvasin heidän juoksuhautansa piilevän maanpinnassa ammottavina, mustina aukkoina. Piilossa olevat ja tarkoin kätketyt ampumareiät lävistivät savensekaisen täytesoran. Edellisenä päivänä olin kiikarillani ottanut alueesta tunnusmerkkejä. Tiesin täsmälleen, minne oli sijoitettu heidän neljä kuularuiskuaan, jotka ympäröivät heidän puolustusasemiaan ja tekivät lähestymisen miltei mahdottomaksi.
Jollei raskas tykistömme pahaksi onneksi hyökkäyksen hetkellä voisi kehittää mahdollisimman suurta työtehoa, ja jos heidän piikkilankaverkkonsa yhä kesti, niin oli matemaattisen varmaa, että meidät niitettäisiin maahan joka mies.
Delanoë tiesi sen yhtä hyvin kuin minäkin. Hän sanoi minulle
vielä:
"Kolmesataa metriä pistinten varassa, se on sula mahdottomuus.
Mutta katsos!"
Hän osoitti minulle noin kahdensadan metrin päässä olevaa tuskin huomattavaa maanpinnan poimuuntumaa, joka muodosti tarpeeksi suuren koveran kulmauksen suojatakseen maassa makaavia miehiä. Siinä oli mahdollisesti pelastuksemme: aikaa antaa toisen apujoukkoaallon vyörähtää meidän tasallemme, ennenkuin taas lähtisimme eteenpäin! Hän lisäsi: "Meillä on onni matkassamme."
Viittä minuuttia vaille viisi: "Pistimet pyssynpiippuihin!…"
Pitkällistä teräsaseitten kalsketta, kolhaistessa nopeita väläyksiä. Nyrkit pusertuvat kiväärin ympärille. Delanoë ja minä tarkastamme miehiämme.
Ah, te kaksikuukautisten kärsimysten ja toivojen veljet, te halvat veljemme, jotka yhdellä ainoalla kädenliikkeellä kohta heitämme palavaan pätsiin, kuinka tahtoisimmekaan suudella pronssinvärisiä, kuopalle painuneita kasvoparkojanne!
Kutkahan heistä, täynnä intoa ja nuoruutta, kohta kaatunevat?