Juuri sillä hetkellä — ja aivan kuin olisi virta vienyt ajatuksemme yhteen, tunsin hänen tarttuvan käteeni: "Hyvästi, Ernest." — "Hyvästi. François", vastasin. Mutta hän sanoi uudelleen, perin totisesti: "Hyvästi."
Kello on viisi, kello on viisi! "Nyt, pojat. Ranskan tähden, eteenpäin!"
Yhdellä iskulla ovat kaikki lakit, pistimet ja rinnat kummunneet esiin pimeästä juoksuhaudasta. Suljetuin rivein lähdetään liikkeelle, korkean ruohikon polkeentuessa jalkoihin.
He ovat nähneet meidät!
Tik! Tik! Tik! panevat kuularuiskut lakkaamatta. Luotisade maiskahtaa meille vasten kasvoja. "Nopeammin!" Ah, kuuluu heikkoa ääntä luotien tunkiessa lihaan, luitten äkkiä murtuessa, kuuluu tukahdutettu huuto, viereisen miehen viimeinen kirous, kun hän vierii maahan saksalaista sadatellen!
"Nopeammin!" Kas tuossa nyt heidän sulkutulensa, katkonainen, mieletön. Shrapnelit pieksevät maata, ne räjähtävät kolme metriä paistamme. "Nopeammin, lapset, he ovat käsissämme!"
"Maahan!" Se tarjoo suojaa pariksi minuutiksi, "tuo siunattu multaharja! Litteiksi painuen, äänettöminä, huohottaen, me hieman hengähdämme."
"Delanoë?…"
Ah, Delanoësta vuotaa verta. Hän on kalpea. Veri virtaa poskelta vaalealle sotilasviitalle.
"Sattuiko?"