"Mutta", virkkoi rouva Ortègue, "jollei hänen uskomuksissaan olisi osittainkaan todellisuutta, minkälaatuista hyvänsä, kuinka hän sitten niistä voisi ammentaa voimaa? Se, mikä vaikuttaa siihen, mikä on todellista, on välttämättä itsekin todellista."

"Häneen vaikuttavat hänen mielipiteensä, ja väärät käsitykset määräävät tahtoamme yhtä suuresti ja joskus voimakkaamminkin kuin oikeat."

Nyt en voinut hillitä itseäni sekaantumasta asiaan. Rouva Ortèguen vastaväitteet olivat liiaksikin samanlaisia kuin ne, joita näinä viime viikkoina tavantakaa oli ollut omassa mielessäni. Keskustelu herätti nyt mielenkiintoani omaltakin kannaltani.

"Onko tuo vallan täsmällistä, rakas opettajani? Tosin vääräkin mielipide voi saada meidät toimimaan, mutta varsin pian toimintamme törmää todellisuutta vastaan, joka rangaistukseksi syyttää meitä valheesta."

"Ja eikö Teistä todellisuus syytä Le Gallicin mystillisiä haavekuvia valheesta? Jollei muu, niin tämä hirveä sota…"

"Ei minusta, rakas opettaja. Hän osaa sen tulkita itselleen ja sovittautuu sen mukaan."

"Enkö ollutkin vallan oikeassa!" Ortègue huudahti. "Primo purgare. Taudinmyrkky ilmenee jo Teissäkin. Vetoan teidän molempain älyyn, en herkkätuntoisuuteenne tai mielikuvitukseenne. Ei toiveitamme eikä unelmiamme voi ottaa lukuun totuutta etsiessä. On kysymys sellaisen maailmankäsityksen muodostamisesta, joka on sopusoinnussa tieteellisen kokemuksen ilmaisemusten kanssa, ilmaisemusten, joita meidän on uskallettava pitää koskemattomina. Ja kaikista maailmankäsityksistä vain yksi ainoa ei ole noiden ilmaisemusten vastainen: iäinen, ääretön voima, joka aina pysyy ainesosiltaan ja laeiltaan samana, voima, joka luo, hävittää, uudistaa ehtymättömänä, vailla alkua, vailla loppua ja siis myös vailla päämäärää. Kaikki, mikä on olemassa: yksilöt, lajit, kiertotähdet, kohoovat esiin tuosta epämääräisestä syvyydestä ja taas siihen vaipuvat. Emme tiedä tämän voiman valtapiirille mitään rajaa. Sen lait ovat pysyviä, mutta me emme tunne niitä kaikkia. Siitä johtuvat epäselvyydet, joita sanomme mysteerioiksi, ja jotka eivät ole muuta kuin taittumattomien valonsäteitten risteilyä. Niihin me majoitamme toiveemme ja unelmamme. Kas siinä tuo 'yliluonnollinen'! Mutta sehän on totta, että puhuipa Le Gallicille taittumattomien valonsäteitten risteilystä.'… Vaan ehkäpä hän kumminkin tietänee, että valonsäteitä on olemassa, ja että niiden kohdatessa toisensa valo himmenee. Onhan hänen täytynyt tutkia hiukan fysiikkaakin päästäkseen Saint-Cyriin, — mikäli se hänelle on edullista!…"

XXIII

Hän oli sanonut tuon viime pikku lauseensa niin purevasti, että keskustelu päättyi lyhyeen. Mustasukkaisuus raateli taas hänen sydäntään. Hänen vaimonsa oli varmasti siitä yhtä selvillä kuin minäkin. Huomasin, että tämän kohtauksen jälkeisinä päivinä alkoivat hänen käyntinsä haavoitetun huoneessa harveta. Hän lähetti sairaanhoitajattaren joka toinen kerta tilalleen. Sen sijaan hän kävi yhä useammin tapaamassa miestään. Lakkaamatta hän palasi uudelleen työhuoneeseen professorin levätessä. Olikohan Ortègue vain siellä? Hän ei päästänyt miestään silmistänsä, tuli levottomaksi hänen vähimmästäkin kärsimättömyydestään ja pyrki kaikin mokomin riistämään häneltä aseet noudattamalla hänen pienimpiäkin mielijohteitaan. Huomasin myös, että tämä lisääntynyt huomaavaisuus näytti enentävän Ortèguen herkkä-ärtyisyyttä, sen sijaan että olisi sitä lieventänyt. Hänestä tuli kiittämätön potilas, joka syyttää hoitajiaan sairaudestaan. "Ketä Oidipus enin inhoo?" kysyi minulta kerran muuan keuhkotautipotilaani, jota moitin hänen kovuudestaan erästä sukulaistaan kohtaan, joka tuhlaamalla tuhlasi hänelle alttiita palveluksiaan. "Antigonea, koska tämä joka hetki hänelle todistaa, että hän on sokea!" Tahtomattani muistin tämän kyynillisen selityksen nähdessäni Ortèguen käyvän yhä kohtuuttomammaksi vaimolleen, ja minä tunsin, että tuossa oudossa mielijohteessa valitettavasti piili surullinen inhimillinen totuus.

Mutta oliko Ortèguessa muutakin kuin pelkkää kohtuuttomuutta? Oli kyllä sen silmissä, joka pani huomionsa vain tekoihin. Ken pohjia myöten tuntee perheolot, niinkuin minä heidän olonsa tunsin, sille eivät teot merkitse mitään. Tunteet ovat kaikki kaikessa. Jos rouva Ortègue olisi vältellyt sairaalaa voimatta kestää miehensä rappeutumista, olisi sairaan mieleen jäänyt vähemmän kaunaa. Hän olisi voinut sanoa: "Hän kärsii liiaksi nähdessään minut tällaisena. Hän rakastaa minua vielä." Mutta hänen silmissään, niinkuin minunkin, tuli noista lisääntyneistä pienistä aineellisista huolenpidoista ilmi alituinen tahallinen ponnistus. Varsinkin tuo hänen järjestelmällinen pakonsa, serkkunsa karttaminen, osoitti hänen taistelevan vastaan. Mitä vastaan? Kenties ei uuden rakkauden, mutta kyllä uuden harrastuksen tunkeutumista sydämeensä. Hänelle alkoi elävöityä toinenkin miehinen persoonallisuus. Kieli on perin karkeaa hepreaa silloin, kun on tulkittava tunnevivahteita, ja sen sanontatavat haihattelevat tuollaisiksi vain likipitoisiksi, niin etten tapaa täsmällisiä sanoja tulkitakseni moraalista tilannetta, jonka hirveät vaihekohdat taisin niin selvästi erottaa, tuota ihmissielun draamaa, sielun, joka oli toiseen sieluun nähden tullut jonkinlaiseen kyllästyksen tilaan, huomaten kauhein omantunnontuskin muinaisten helläin tunteitten loppumisen. Kyllästys on liian teknillinen, liian karkea sana. Mutta se ilmaisee niin perin täsmällisesti sen mahdottomuuden, johon rouva Ortègue oli joutunut, kun miehensä ei enää kyennyt saamaan häntä kokemaan uutta tunneliikutusta! Sitä vastoin olivat kokonaan uusia ne tunteet, joita lapsuudentoverissa äkkiä ilmitullut elämänrunous hänessä herätti. Hän oli tuntenut tämän kilttinä lapsena, kelpo nuorena miehenä, varsin ansiokkaana saint-cyriläisenä, uutterana upseerina. Uudelleen tavatessa hän kohtasi "ristiretkeilijän", ja vieläpä hetkenä, jolloin hänen rakkautensa miestään kohtaan, oltuaan aina enemmän kuviteltu kuin todellinen, oli olemassa enää vain hänen tahdossaan. Kun hän tuossa traagillisessa kohtauksessamme ilmaisi kauhunsa, inhonsa naisia kohtaan, jotka rakastavat jo kerran rakastettuaan, jotka itse kieltävät menneisyytensä, oli häneltä päässyt tämä tunnustus: "Jälkeenjäämisessä on hirveintä se, että me eläessämme vastoin tahtoamme muutumme." Hän jo silloin puolustihe tunneherkkyytensä ehtymistä vastaan. Hänen mielettömän kuolemaan tarjoutumisensa vaikuttimena ei ollut yksinomaan vastustamaton halu lohduttaa kauhistavassa ahdistuksessa olevaa. Hän oli tahtonut antaa itselleenkin todisteen siitä, että hän oli ehdottomasti sokeasti uskollinen rakkaudelleen. Kuinka hän enää voisi luoda itselleen tuollaista harhakuvaa, nyt kun sen rinnalla oli yhä kasvamassa toinen tunne, sitäkin voimakkaampi, kun siitä johtui eloonheräämistä? Tuo hurskas nuori tyttö, joka hän oli ollut, ennenkuin isän ajatusten hypnoottinen vaikutus teki hänestä uskottoman, virkosi hämärästi hänen sydämessään. Hän tapasi siitä samalla uudelleen jälkiä vähemmän todella koetusta kuin uneksitusta sydämen levottomuudesta sekä entispäivinä syrjääntyöntyneen, äkkiä vironneen muiston viidennentoista vuotensa hiljaisesta lemmentarinasta. Niissä puheissa, joita hoitajatar ja haavoitettu vaihtoivat keskenään minun ja Ortèguen kuullen, aina olosuhteitten mukaan, nuo sanat: 'Muistatko sinä?' lakkaamatta kulkivat edes takaisin. Muinaiset leikkikumppanukset palasivat muistoissaan kohtauksiin, jotka olivat merkityksettömiä kaikille muille paitsi heille itselleen. Ortègue niistä puuttui, mutta eiköhän se vain liene ollut hänen vaimolleen tuon entisten esiinloihtimisen viehätyksiä? Hän sai siinä lepoa parast'aikaisesta painajaisestaan.