Ehkäpä siinä oli myös — jäljennän tämän ajatuksen pelkkänä otaksumana — jonkinlaista vaikutusta tuosta henkisestä ympäristöstä, joka aina uudelleen palaa mieleeni. Mistä merkeistä tunnemme jonkin voiman, esimerkiksi sähkön, läsnäolon? Siitä, että se vaikuttaa meihin suoranaisesti, tai että se muuttuu toiseksi voimaksi, joka vuorostaan vaikuttaa meihin. Valo ja lämpö kuuluvat edelliseen ryhmään, sähkö jälkimmäiseen. Me emme voi sitä havaita, ja tästä selviää, miksi se on kauan pysynyt tuntemattomana. On siis mahdollista, että on olemassa psyykillinen, hermokeskuksista riippumaton keskus, josta jälkimmäisetkin ammentavat voimansa. Eiköhän Blainvillen sanontaan, että aivot ovat ajatuksen pohja eivätkä ajattelemisen elin, sisältyne sama otaksuma, jonka itse olen omaksunut? Mutta minä joudun pois aineestani. Tahdoin ainoastaan liittää yleislaatuisempaan lakiin telepatia- tai oikeammin sanoen telestesia-ilmiön, jossa olen ollut myötä. Myers määritteli sen näin: 'Kaikenlaatuisten vaikutelmien siirtyminen aivoista toisiin, kokonaan riippumatta kaikista tunnetuista tuntemuksia välittävistä teistä.' Goethe, joka oli tieteellinen suurnero, sanoi hänkin: "Sielut voivat pelkän läsnäolonsa kautta voimakkaasti vaikuttaa toisiin sieluihin." Tuo moraalinen valtaus, jota Le Gallic alkoi saada aikaan rouva Ortèguessa, eikö se ollut juuri tämänlaatuista toimintaa? Hän oli rakastanut häntä ja rakasti häntä vieläkin kiihkeästi, sen sain sittemmin tietää, antamatta tunteelleen oikeutusta. Epäilemättä hän liitti hänet yhtämittaisiin puheluihinsa Jumalan kanssa, ja se pidensi hänen rukouksiaan ja hartausmietiskelyjään rajattomiin. Kaikki tapahtui, aivan kuin olisi tästä salaisesta rakkauden syttiöstä virtaava säteily ympäröinyt tuon nuoren naisen, tehonnut häneen. Aivan kuin olisi magneettinen virta yhdistänyt kaksi napaa! Mutta missä on virta, siellä on myös johtokeskus. Kenties lopultakin — siirryn näkökannalle, jolle Le Gallic itsekin olisi asettunut — olin mukana vain ihmeessä, joita uskomattoman silmä ei näe, mutta jotka uskolle ovat jokapäiväisiä? Niin, kenties haavoitetun soturin palava rukous pääsi käsiksi siihen lumouksen kiroon, joka jo viikkokausia painoi tuota onnetonta naista. Kukapa tietää?
Nämä otaksumat kiihoittivat ajatuksiani näihin aikoihin. Vieläkin ne kiinnittävät mieltäni. Mutta mitä merkitsivät kuolemantuskaiselle puolisolle hänen vaimonsa kehityksen syyt ja tuon vaikutuksen perusteet, tälle vallanhimoiselle ja kiihkotunteiselle Ortèguelle, jonka sairaus teki herkkä-ärtyiseksi ja jonka mustasukkaisuus kohta oli tekevä sydämettömäksi? Tuon hänen niin kauan omistamansa naissydämen levottomuus ja tämän aihe ei voinut jäädä huomaamatta hänen tarkkanäköisyydeltään, joka oli sitäkin terävämpi, kun hänen ja Le Gallicin väliseen tunnekilpaan liittyi toinenkin. Ortègue oli näet yhtä kiihkeä epäuskossaan kuin rakkaudessaan. Että hänen kilpailijansa oli näin harras uskovainen, enensi hänen kiusaantumistaan. Kun sitä nyt ja näin etäältä katsoen muistelen, värisyttää minua ajatellessani marttyyriutta, jollaiseksi muodostuivat Ortèguen vaitiollen vietetyt viime päivät. Sain sittemmin tietää, ettei edes hänen vaimonsa onnistunut moneen tuntiin saada häneltä sanaakaan. Niinkuin sortuneesta linnasta korkea vahtitorni yksin jää pystyyn todistamaan hävitetyn rakennuksen muinaista mahtavuutta, niin jäi myös siitä voitonriemuisesta Ortèguesta, jonka olin tuntenut, jota olin ihaillut, ylpeys yksin jäljelle. Rouva Ortèguen puheitten lomasta pääsin ymmärtämään, ettei tuo raju kohtaus, jonka uhriksi hän joutui minun läsnäollessani Le Gallicin vuoteen äärellä, enää uusiintunut. Ei hän liioin koko tänä aikana, jota kesti lähes kaksi viikkoa, milloinkaan puhunut vaimolleen heidän itsemurhasopimuksestaan, vaikka hänen yhä edistyvä laihtumisensa ja keltataudin yhä huomattavampi kiihtyminen kertoivat sairauden heltymättömästä kulusta. Hän nousi makuulta enää vain muutamaksi tunniksi, mutta kieltäytyi yhä luopumasta sairaalastaan, huolimatta ammattitoveriensa moitteista, kun nämä tulivat häntä katsomaan ja rohkenivat antaa hänelle neuvoja. Ilmeisesti hän kärsi yhä enemmän ja otti morfiiniruiskeita yhä tiheämmin. Moista tilaa ei voinut jatkua, ei fyysillisesti, ei moraalisesti, sen ymmärsin. Yhtyneinä kaikki huomioni ilmaisivat, että ratkaiseva käänne oli lähellä. Sairaan voimat olivat lopussa, mutta miehen mustasukkaisuus ei. Sen hän oli vielä osoittava.
XXIV
Eräänä aamuna, kun tapani mukaan olin menossa hänen makuusuojaansa jättääkseni hänelle yöhoitajattarien tiedonannot, sain kuulla hänen nousseen ja olevan työhuoneessaan. Tapasin hänet siellä kirjoituspöytänsä ääressä parhaillaan tarkistamassa kirjepinkkaa, toisia rikkirepien, toisia järjestäen, toisia heittäen roihuavaan valkeaan. Tein heti itselleni selväksi, että nämä olivat viimeisiä valmisteluja. Tunsin tuon pitkänomaisen jykeän mahonkilippaan, joka tavallisesti mahtaili hänen työpöydällään, États-Unis torin varrella. Tiesin, että hän säilytti siinä kirjevaihtoaan. Hän tuskin heitti silmäystäkään papereihin, jotka hänelle ojensin. Tavallisesti hän ne hyvin tarkoin tutki.
"Se on totta", hän kysyi minulta, "kuinka pitkälle ovat muistiinpanonne edistyneet?"
Hän oli todellakin pyytänyt minua pitämään päiväkirjaa sairaalassamme sattuneista mielenkiintoisimmista tapauksista. Hän jatkoi puhettaan:
"Olen lujasti sitä mieltä, kuten Teille jo olen sanonut, ettei työni täällä ole ollut sitä, miksi sen olisin tahtonut — nimittäin aineellisiin tuloksiinsa nähden. Minä olen joka tapauksessa", hän oikaisi sanansa: "me olemme joka tapauksessa tehneet kunnon työtä. Sen on tultava tieteen hyväksi. Kuinka monta vaarinottoanne nuo kaikkiaan sisältävät?"
"Noin viisikymmentä."
"Ja Teillä on vielä niitä puhtaaksikirjoitettavana?"
"Yksi- tai kaksitoista."