"Oivallista!" hän sanoi. "Olette ollut minulle suureksi avuksi näinä vaikeina hetkinä, rakas Marsal. Tahdotteko nyt olla oikein kiltti poloiselle opettajallenne? Kirjoittakaa nuo yksitoista, kaksitoista viimeistä vaarinottoanne lopullisesti puhtaaksi huomenaamuun…"
"Entä virkatoimeni…"
"Quénaut ja Renard riittävät niihin kaikkiin. Annan heille määräykseni."
Quénaut oli muuan kirurgi, jonka hän oli ottanut apulaisekseen pyörtymiskohtauksensa jälkeen — varsin taitava mies suorittamaan leikkauksia — ja joka muutoin lakkaamatta kiusasi minua puhumaan Ortèguelle hänen syöpänsä leikkaamisesta. Mestarimme edessä hän kutistui samanlaiseksi pikkupojaksi kuin minäkin. Renard oli sama kykenemätön opiskelija, joka oli ja yhä vieläkin on alilääkärinämme.
"Siis tästä huomisaamuun on päiväkirja kokonaisuudessaan valmiiksi laadittuna", vastasin.
"Kiitos. Soisin, että nämä muistiinpanot jätetään lääketieteellisen akatemian ensi istuntoon, mutta minun täytyy ne tarkistaa. Eihän tiedä, kuka tässä elää, kuka kuolee, ja tilani ollessa tällainen…"
Noita sanoja lausuessaan oli hänen huulillaan hymy, joka sai minut lopullisesti vakuutetuksi, niin katkera ja kärsimätön se oli. Hänen luotaan lähtiessäni minua kylmäsi, polveni vapisivat. Olin saanut selvyyden siitä, että hän oli tehnyt päätöksensä. Vielä selvemmäksi se kävi minulle kohdatessani rouva Ortèguen. Hän oli kalpea, kasvojen ilme kuin jäykistynyt, luomet räpyttivät miltei suonenvedontapaisesti ja silmät tuntuivat enää näkevän vain kauhunkuvan, joka oli asettunut hänen ja kaikkien esineitten välille. Jos kerran näin oli laita ja määrähetki käsissä, niin en saanut enää epäröidä; ja että määrähetki oli tullut, siitä sain kolmannen ja epäämättömän todisteen erään vallan yksinkertaisen tapahtuman kautta. Että se sattui samaan aikaan, jolloin Ortègue oli pyytänyt minua laatimaan valmiiksi muistiinpanoni, se lopultakin haihdutti epäilykseni. Puoli kymmenen tienoissa professori kutsutti minut uudelleen luokseen. Hänen seurassaan oli juhlallisen näköinen henkilö, jonka olin jo ennenkin tavannut hänen luonaan, ja joka itse asiassa oli hänen asianajajansa.
"Unohdin sanoa Teille, rakas Marsal", hän ryhtyi puheeseen, "että herra Métivierin piti tulla tänään, kun on allekirjoitettava tuo sopimus, jolla määritellään Teidän asemanne täällä sitten kun minua ei enää ole."
"Taasko noita päähänpistoja!" penäsi vastaan paksu lakimies, varmasti satulaansa sijoittunut kuusikymmenvuotias, jonka lihavahko ylensyömärin ulkomuoto oli tavattomana vastakohtana tuolle kuoleman kanssa kamppailevalle miehelle, jota hän pyysi lohduttaa. "Näytätte paljon paremmalta", hän intti. "Muutoin olemme apulaiseni ja minä tehneet toimistossamme sen huomion, että testamentin laatiminen virkistää ihmisiä, ettekä Te sitä vielä tarvitse…"
"Olkaa hyvä ja tutustuttakaa tohtori Marsal välikirjan sisältöön", sanoi Ortègue ottamatta varteen kuluneita lohdutuksen sanoja, joiden tahdoton sala-iva oli kerrassaan julma. Herra Métivier antoi käteeni leimamerkillä varustetun paperin, johon heitin muodon vuoksi silmäyksen. "Hän on haettanut luokseen asianajajansa tarkistaakseen jälkisäädöksensä", ajattelin, "tämä toinenhan sen jo ilmaisi. Mitä siis enää odotan?" Ja tuskin olin viimeisen pykälän alle pannut nimimerkkini, kun nopeasti lausuin hyvästit. Menin suoraan rouva Ortèguen huoneeseen. Hän ei ollut siellä. Etsin häntä läpi koko sairaalan löytämättä häntä mistään. Heitin sikseen ja puhuttelin kirjuria, jonka toimena oli pitää ovella luetteloa kävijöistä. Häneltä sain tietää rouva Ortèguen lähteneen ulos. Vaistomaisesti ja äkisti harkiten sanoin itselleni: "Jos itsemurha on päätetty asia, on hän varmaan mennyt kotiinsa États-Unis torin varrelle pannakseen järjestykseen yksityispaperinsa niinkuin Ortèguekin äsken omansa. Kuinka sen saisin tietää? Puhelimitse? Silloin hän jättäisi minulle vastaamatta, jos hän siellä on! Mennäkö sinne? Yllättää hänet? Koettakaamme…"