Tuskin sain riisuttua sairaalapuseroni, pukeuduttua seurustelutakkiini ja tilattua vuokra-auton, kun jo ajaa jyryytin Saint-Germainin boulevardia, rantalaitureita, Avenue Marceauta ja Bizet katua pitkin kohti tuota palatsia, missä niin usein olin käynyt tervehtimässä muotiin tullutta kirurgia hänen onnellisempina päivinään. Miten sekasortoisia olivatkaan ajatukseni matkan kestäessä ja mikä liikutus minut valtasi portinvahdin vastattua kysymykseeni:
"Rouva on ollut täällä jo tunnin verran. Ilmoitan tulonne, herra."
"Ei maksa vaivaa", sanoin saadakseni miehen tieltäni. "Hän odottaa minua."
Syöksyin portaisiin varmana siitä, että jos hän parhaillaan järjesti yksityisasioitaan, tapaisin hänet toisen kerroksen pikku-salista. Ensi kerroksen suojat olivat varatut potilaille ynnä vastaanottoihin. Koko ympäristöni toi siinä astimia kavutessani mieleeni kuvan Ortèguesta ennen hänen sairastumistaan. Hän oli kiihkeässä huutokaupassa, eräässä kuulussa myymätilaisuudessa kilvoitellut omakseen Italian renessanssin aikuisen kuvapatsaan, jota säilytettiin eteishallissa. Pitkin seinäviertä levitetyt espanjalaiset gobeliinit olivat prameilleet eräässä suuressa muinaisesineitten näyttelyssä varustettuina hänen kerääjänimellään. Hänen henkiin pelastamansa amerikkalaisen miljoonamiehen kiitollisuudenosoitteena oli suunnaton fajanssimaljakko uudenajan taiteen näytteenä: sitä kannattamassa oli yhtä suunnattoman suuri veistoksin koristettu puujalusta, joka sijaitsi porrasaskelmalla. Asumuksen hiljaisuus ikäänkuin kylpi vanhanaikuisista ikkunoista tulvivassa lämpöisessä, pehmeässä valossa — mutta ainaiseksi oli sen jättänyt hän, jonka ylpeydenesineistä talo vielä kertoili. Tämä autio, äänetön porraskäytävä lisäsi apeuttani. Fyysillisesti minusta tuntui aivan kuin olisin käynyt haudalla, ja että Ortègue jo oli kuollut!… Mutta oli muuan, joka vielä eli ja jonka tuli elää: tuo onneton nainen, joka oli hänkin kavunnut näitä astimia voitonriemuisten päiväin varjokuvien keskitse. Olin pikku-salin oven edessä. Kolkutin sanomattoman liikutuksen vallassa. Muuan ääni vastasi: "Sisään!" Hänen äänensä!
Niinkuin miehensä äsken — mikä ilmeisesti todisti, etten ollut erehtynyt — istui hänkin kirjoituspöytänsä ääressä, ympärillään kirjeitä, joita oli ryhtynyt järjestämään. Sitten hän oli keskeyttänyt työnsä kirjoittaakseen. Luullen puhuvansa portinvahdille hän sanoi vain: "Tekö, Joseph?…", ja kynä kulki edelleen. Hän käännähti, näki minut ja nousi huudahtaen:
"Te, Marsal! Mitä on tapahtunut? Mieheni kutsuu minua? Onko hänen tilansa huonontunut?"
Ensi kerran pitkästä aikaa näin hänet toisessa puvussa kuin sairaanhoitajattaren. Hän oli yhä entispäiväin kaunis rouva Ortègue, mutta kuinka muuttunut! Nämä tuskanviikot olivat tehneet hänen jalomuotoiset kasvonsa piirteiltään ohuemmiksi, kokoonpuristetummiksi, kuopallisemmiksi, ikäänkuin julman metallipakotuksen muovailemina.
"Ei, hyvä rouva", vastasin, "eikä hän edes tiedä Teidän poislähdöstänne. Jätin hänet herra Métieverin, asianajajansa, seuraan."
"Olette siis käsittänyt kaiken?" hän sanoi.
Käsiään selän takana pidellen hän nojausi niiden varassa pöytään, pää alaspainuneena, hervottomana riippuen. Kun yllätyksen sävähdys kerta oli ohi, ei läsnäoloni häntä enää hämmästyttänyt. Kuinka ja miksi olin tullut États-Unis torille, minkä ennakko-aavistuksen vetämänä, sitä hän ei kysynyt. Olin läsnä. Olin osa siitä unenhorroksesta, josta hän ponnistelihe irtautuakseen; ja tuijottavin silmin, suu puoliavoimena, hän virkkoi: