"Niin, huomiseksi se on määrätty. Olen luvannut, ja minulta puuttuu rohkeus…"
Hän oli sanonut nuo sanat matalalla äänellä, kuin itselleen. Sitten hän katsahti minuun:
"Marsal, en voi puhua miehelleni. En voi uhmata hänen ylenkatsettaan. Kas tässä…" Hän kääntyi ja osoitti vapisevalla kädellä tullessani keskeytynyttä sivua: "Kirjoitin tuohon sen, mitä minulla ei ole voimaa sanoa hänelle. Ottakaa tämä paperi, Marsal, ottakaa se…"
Hän vaipui tuolille, ja kuin murtuen hän antoi hitaasti käsivartensa soljua pöydälle ja päänsä käsivarsilleen ja alkoi itkeä sanomatta enää sanaakaan. Otin paperin ja luin:
"Olen vilpittömästi luullut, että rakkaus oli koko elämäni, koko olemukseni. Sanoin hänelle niin, eikä se olekaan totta.
"Olen luullut, että jos hän kuolisi, olisi minun luonnollista, välttämätöntä kuolla hänen kerallaan Minusta tuntui, että jos hänet minulta otettaisiin, minäkään en enää olisi olemassa. Kuin olisi sielu irroitettu ruumiistani. En voinut kuvitella mielessäni hänen kadottamisensa tuskaa. Se olisi ollut liian hirveä. En voinut. Kuvittelin mielessäni, kuinka autio, kuinka tyhjä hänen elämästään eroitettu elämäni olisi — kuin silmät, joilta valo on riistetty, kuin sydän, josta veri on kuiviin juoksutettu. Niin suuresti olin hänen läpitunkemansa, niin suuresti hän minua hallitsi! Hänen äänensä, katseensa, henkensä olivat tunkeutuneet minuun, tehneet minusta uuden olennon. Tuo niin lämmin, värisevä katse, niin hohteentäysi — tuo hieman ankara ääni, joka minusta oli kuin älyn ja rakkauden oma ääni — tuo väsymätön henki, jonka rohkeus tempasi minut, luottamukseni hurmiossa, mukaansa — ah, minussahan ei ollut kerrassaan olemassakaan mitään muuta! Olin kuin jäljennös sinusta, heijastus sinusta! En koskaan toisten naisten tavoin ajatellut omia kasvojani, jäseniäni, joita niin suuresti rakastit. Kun suljin silmäni, loisti katseesi yhä silmäluomieni allakin minut omistaen. Michel, Michel, haihtuuko rakkautemme? Nyt pelkään sinua! Kärsin sanomatonta häpeää ja tuskanahdistusta. Päivästä päivään, hetkestä hetkeen minusta tuntuu, että sinä soljut käsistäni, että väistyt minusta kauemmaksi, että sinusta eristäytynyt elämäni muodostuu uudelleen. Halajan sellaista, mikä ei ole sinua. Halajan ilmaa ja aurinkoa ja lakeuksia, joilla on niin hyvä kuljeksia! Halajan ottaa osaa taistelevan kansani innonhehkuun. Halajan haavoitettujen kiitosta, niiden, joille teen hyvää. Oi Michel! Halajan tuota kaikkea, ilman sinuakin.
"Michel!… Mutta en koskaan uskaltaisi puhua hänelle. Kuinka hän minua ylenkatsoisikaan! Olisiko hän milloinkaan jättänyt minut yksin vaaraan, kärsimyksiin?
"Ja minä, minä elän, minä jätän hänet yksin… Tuota kauheaa polkua, jolla minä vaivun, hän kulkee yhä eteenpäin hetki hetkeltä. Hänen täytyy mennä eteenpäin. Hän ei voi pysähtyä, tuo onneton! Ei kukaan muu maailmassa kuin minä voisi häntä auttaa kulkemalla hänen kerallaan, laskeutumalla hänen vierelleen hautaan.
"Ah, Michel, en voi! Lupasin liikoja; vapauta minut! Jos tätä vaadit, niin ruumiimme saa yhdistää arkku, mutta henkemme erkanevat toisistaan jo ennen kuolemaa. Tämä koetus on liian kammoittava. Se musertaa minut. Se murskaa rakkauteni. Salli minun elää. Rikkirevittynäkin, jopa mäsäksi piestynäkin tahtoisin elää. Tiedän kyllä, että olen aina oleva kurja noiden ihanien vuosien jälkeen, joihin sinä minut tutustutit. Ah, jospa voisin toivoa sinun kerallasi astuvani toisen maailman kynnyksen yli, jos rakkautemme voisi jatkua jossakin taivaassa tai helvetissä! Mutta kuolema on kaiken loppu. Rukoilen sinua, Michel: kukkasen, jota rakastit, anna sen olla…"
Suonenvedontapaisesti vedetty viiva päätti tuon äkkiä keskeytetyn lauseen, jonka tuore muste ei vielä ollut täysin kuivunut. En enää toiste elämässäni ole tunteva liikutusta sellaista kuin nyt saatuani katsahtaa, koskettaa ihmissieluun sen sisäisen haavan ollessa vertavuotavin.