XXV
Minulla ei ollut aikaa jäädä liikutuksen valtaan. Pitelin kädessäni tuota ainoanlaatuista, viikkokausia etsimääni välikappaletta, jolla voisin vaikuttaa Ortègueen. Tätä kuolemantuskaista vetoamusta hän oli noudattava, arvelematta. Niin toiseksi muuttunut kuin hänen persoonallisuutensa olikin, niin sairauden, myrkyn ja epätoivon kutistama, oli se sivellinvedoiltaan liian suurisuuntainen, jotta hän olisi voinut pysyä kylmänä kuolemantuskaisen ihmissielun rukoilevalle pyynnölle. Katsahdin rouva Ortègueen. Hän yhä itki, käsivarret, pää, vartalo kuin murskaksi menneinä pöytää vasten, jolla hän oli kirjoittanut tuon vaikeroivan tunnustuksensa. Hän ei enää nähnyt minua. Hän ei tietänyt minun olevan läsnä, ei edes, missä itsekään oli. Miksi koettaisinkaan häntä lohduttaa? Pelastettava hän oli. Lähdin pikkusalista vaimentaen askeleitani. Sitten syöksyin, niin nopeasti kuin kurjalta jalaltani pääsin, portaisiin, ulos talosta, autoon. Huusin kuljettajalle osoitteeksi Saint-Guillaume kadun. Vavisten pelkäsin, että rouva Ortègue tuntoihinsa tullen seuraa jäljissäni riistääkseen minulta taas tämän paperin, oman pelastuksensa! — Luin uudelleen sen sydäntäsärkevät sanat, keskeyttäen lukuni lakkaamatta vakoillakseni autosuojuksen nelinurkkaruudusta, rientäisivätkö toiset ajoneuvot perässäni. Vaan ei. Niin pian kuin olin saapunut sairaalalle ja kuljettajalle maksaessani totesin, että Saint-Guillaume katu pysyi autiona. Rouva Ortègue ei ollut seurannut minua, ei ainakaan heti. Minulla oli täysi toimintavapaus.
Törmäsin pihalla herra Métivieriin. Tuo muototarkka asianajaja, joka vielä äsken Ortèguen työhuoneessa oli ottanut minut vastaan etäällä-pysyttelevän kohteliaana, lähestyi nyt minua ensiksi. Keskustelunsa kuuluisan asiatuttunsa kanssa oli hänet niin hämmästyttänyt, että hän alkoi siitä puhua minulle senkin uhalla, että laiminlöisi ammattiinsa kuuluvan vaiteliaisuuden:
"Hyvä että tapasin Teidät, tohtori Marsal. Tiedän, kuinka paljon herra Ortègue pitää Teistä. Sain siitä juuri äsken todisteen." Ymmärsin sittemmin tämän viittauksen opettaja parkani testamenttiin, hän kun jalomielisessä ystävyydessään oli vaimonsa kuoleman varalta säätänyt sairaalansa minun omakseni. "Ja Tehän myöskin", jatkoi Métivier, "pidätte hänestä paljon, eikö niin?"
"Varmasti."
"No niin, pitäkää häntä silmällä. Minua ei hämmästyttäisi, vaikkapa hän hautoisikin turmiokasta päätöstä. Olen pitänyt velvollisuutenani edeltäkäsin ilmoittaa asiasta herra kenttäpapille. Sillä tietänette, etten ole mikään vapaa-ajattelija. Uskon sokeasti, ja tapaisin mielelläni tuolla ylhäällä uskolliset asiatuttuni, varsinkin ne, jotka ovat toimistoni ylpeytenä, kuten herra Ortègue."
Niin tuskani raatelema kuin olinkin, kummastelin mielessäni, kuinka samat ajatukset, erilaisten ihmissielujen läpi taittuessaan, pukeutuvat aivan vastakkaisiin muotoihin. Arvoisan pariisilaisnotaarin kannalta oli tuonpuoleinen maailma olemassa vain kaikkea hyvää omaavia ihmisiä varten — jotka häneltä sekaantuivat hyviin ihmisiin — suuren maallisen menestyksen jatkumista. Tämä paratiisi-unelma hyväoloisesta jälkeis-elosta ei muistuttanut bretagnelaisen Le Gallicin tuskan-uskontoa sen enempää, kuin arvon porvari itse muistutti nuorta upseeria. Mutta tämän arkiaikaisen optimisminsa kautta Métivier sittenkin tunnusti henkisen maailman olemassaolon. Ja Ortègue samoin, vasten tahtoaankin, kapinoivan pessimisminsä kautta. Hänen raivonsa, hänen intohimonkouristuksensa, hänen kieltämyskiihkonsa, hänen epätoivonsa kuoleman lähetessä, joka hänen silmissään oli olemattomuuteen raukeamus, hänen vihanpuuskansa — tuo kaikki oli vain Prokusteen vuoteella makaavan katkotuista jäsenistä tihkuvaa verta. Hänen oppinsa silpoi hänen sielunsa. Kaikkea tätä mietin nyt perästäpäin. Sinä hetkenä minulla oli vain yksi ajatus: "Herra Métivier on puhunut apotti Courmontille. Kunpahan apotti ei olisi jo puhutellut Ortèguea, ja kunpahan vain en tapaisi tätä ylen kiihtyneenä! Jos mahdollista, ehättäkäämme ennen…" Ja minä kiiruhdin työhuonetta kohti, mutta melkein oven kohdalla, eräässä käytävän käänteessä, tapasin papin itsensä.
"Haetteko professoria?" hän kohta kysäisi minulta. "Hän on herra Le
Gallicin luona. Minä puolestani etsin rouva Ortèguea."
"Tulen juuri hänen luotaan. Onko professori hänestä levoton?"
"Levotonko hänestä!" vastasi apotti Courmont. "Hän tuli äsken herra Le Gallicin huoneeseen, ja minkälaisessa mielentilassa! Hän ei enää yhtään voinut itseään hillitä. Hän pani toimeen aika kohtauksen! Hän teki meidät osaltamme vastuunalaisiksi rouva Ortèguen poissaolosta. Silloin sanoin lähteväni tiedustamaan. Jätin hänet nojatuoliin vaipuneena. Ah, hän on hyvin sairas! Jumalan käsi on joskus ylen kova oltuaan niin armahtavainen, niin avoin. Ja mitäpä ruumiista! Mutta sielu!…"