"Vielä muuan kysymys, herra apotti, jos suvaitsette. Asianajaja on kertonut Teille pelostaan professorin suhteen, tiedän sen. Hän pelkää opettaja parkani hautovan itsemurha-ajatuksia. Ette suinkaan ole ottanut tätä asiaa puheeksi herra Ortèguen kanssa?"

"En", sanoi pappi. "Mutta keskustelumme teki minuun niin järkyttävän vaikutuksen, että kiipesin yläkertaan puhumaan siitä herra Le Gallicin kanssa, tämä kun on varsin läheinen sukulainen."

"Kerroitte siis herra Le Gallicille Métivierin ajatuksen?" kysyin.

"Hän oli jo itsekin ajatellut samaa."

"He ehkä puhuvat siitä tällä hetkellä", huudahdin, "ja mitähän he sanonevat? Sallikaa minun mennä heidän luokseen, herra apotti… mutta yksin. Se on viisaampaa. Minä tyynnytän professorin hänen vaimonsa poissaoloon nähden. Hän lähti sairaalasta toimittaakseen erään asian, ja jos Ortèguen ja hänen serkkunsa välillä on syntynyt väittely, kykenen minä arvovaltaisemmin välittämään. Pelkästään Teidän pukunne uhkaisi saattaa herra Ortèguen vihan vimmaan."

"Jätän Teidät, tohtori Marsal", vastasi herra Courmont. "Kun kerran herra Le Gallic on läsnä, olen minä varsin tarpeeton, uskonnolliselta kannalta katsoen. Minä saarnaan evankeliumia. Hän tekee parempaa: hänen elämänsä, hänen kärsimyksensä ovat evankeliumia. Jollei herra Ortègue pääse näkemään uskonnollista totuutta tämän suuren sielun läpitse, ei hän voi sitä ollenkaan nähdä; hän on silloin niitä ihmisiä, joita me jumaluusoppineet nimitämme 'vakuuttamattoman tietämättömiksi'. Vertaus talenteista sen meille opettaa: Jumala ei vaadi muilta kuin niiltä, joille Hän on antanutkin… Ja sitä paitsi tulevat köyhät, joita professori on armeliaisuudesta auttanut, rukoilemaan hänen puolestaan. Sanoin sen herra Métivierille. Arvatkaapa, mitä hän vastasi minulle: 'He ovatkin varmin palkkio.' Oh, hän ei ole mikään François de Sales. Mutta joka tapauksessa ei tuo ollut hullumpi sana maallikon suusta. Mutta minähän pidätän Teitä… Menkää toki… Menkää…"

XXVI

Tapasin Ortèguen upseerin vuoteen vierellä. Le Gallicin luomet olivat ummessa, aivan kuin hän olisi nukkunut, sillä välin kuin toisen levottomat silmäterät säihkyivät vihaa. Molemmat olivat vaiti. Le Gallic ei päästänyt ilmi vastustushalua, jonka hänessä herätti serkkunsa miehen ilmeinen ja epäoikeutettu mustasukkaisuus, ja varmaankin hän soimasi itseään, että edes saattoi sitä tuntea. Ortègue oli vaitiolostaan tukahtua. Mutta hän ei voinut nuorelle miehelle, jota hän piti vaimonsa sydämeen nousseena kilpailijanaan, paljastaa sisäistä martyyriuttaan. Ylpeys vaati häntä kätkemään kauhistavan käännekohdan, jota hän parhaillaan eli ja joka oli saanut hänet äkkiä asettamaan tuon kohtalokkaan määrähetken seuraavaksi päiväksi. Kiusautuneena nähdessään hänen, jota rakasti hulluuteen asti, henkisesti luisuvan käsistään, ja kiihkeän epäluulonsa menehdyttämänä, jota oli sitäkin mahdottomampi tyynnyttää, se kun ei johtunut tosiasioista, vaan tunteista, hän oli tahtonut yrittää epätoivoista vedonlyöntiä: joko hänen vaimonsa rakasti häntä yhä ja kaksoisitsemurhan sopimus pysyi lujana tahi vaimo, jollei häntä enää rakastanut, oli peräytyvä, ja niin hän, Ortègue, saisi asian selville. Vaimo ei ollut peräytynyt, mutta Ortègue ei ollut sittenkään selvillä. Uuden epäilyn oli nostattanut tuo suostumus, tuo rouva Ortèguen aivan epäröimättä lausuma myöntymys, jonka hän myös oli paneva täytäntöön, mutta johon hänet sai — mikä? Aikoiko hän kuolla Ortèguen kera rakkauden vaiko ainoastaan kunniantunnon vaatimuksesta? Tämä tuskallinen kysymys kohosi Ortèguen ratkaistavaksi. Hän ei voinut sitä kestää. Vaimon selittämätön poissaolo, se kun teki arvoituksen kaksinverroin vaikeaksi, sai hänen raivonsa, ehkäpä omantunnonnuhteensakin perin yltymään. Miten julma olikaan tuo lupauksen täyttämisen vaatimus, jonka hän asetti olennolle, jonka alttiiksiantautuvaisuutta hän oli niin suuressa määrin saanut kokea! Entinen Ortègue, niin jalo ja ylevämielinen, soimasi nykyistä harhaanmennyttä Ortèguea tästä vääryydestä. Ja lisäksi, miten suuri olikaan ristiriita tämän miltei eläimellisen intohimonpurkauksen ja sen itsehillinnän välillä, josta Le Gallic tänä samana hetkenä antoi tuolle raivohullulle vakavan, nöyryyttävän esimerkin! Tämä luonteen ylemmyys oli loukkaus eikä myöskään Ortèguen siedettävissä hänen elättäessään povessansa nykyisiä tunteitaan upseeria kohtaan. Että hänen vaimonsa rakasti Le Gallicia, sitä hän pelkäsi kauhulla, kammostuen. Hän epäili sitä tosin vielä. Mutta hän ei epäillyt, että Le Gallic rakasti hänen vaimoaan. Itse asiassa, olen siitä jo huomauttanut, hän oli sen aina tietänyt. Myötätunto, leikkisä suvaitsevaisuus, jota hän niin kauan oli osoittanut vaimonsa serkulle, oli sitä omanlaatuistaan suopeutta, jota elämässä jo pitemmälle ennättänyt mies tuntee nuorempaansa kohtaan, jonka suhteen hänet on asetettu etusijalle — asia, joka vastustamattomasti mitä herkimmin hivelee itserakkauttamme. Oli tapahtunut peräytymys vastakkaiseen suuntaan siitä lähtien, kun Ortègue ei enää ehdottomasti uskonut tuohon etusijaansa. Le Gallicin hillitty tunne serkkuaan kohtaan oli mairitellut voitonriemuista puolisoa. Kuoleva mies siitä ärtyi, loukkaantui. Olen siitä jo huomauttanut: hän vihasi häntä.

Nämä mietteet ovat nyt hajonneet laajalti ajatusmaailmaani. Sinä hetkenä käsitin ne kaikki yhdessä väläyksessä, henkisesti samanaikaisen, potilaitteni kuvaaman tainnuttamisen ensi huumauksen kaltaisen ilmiön pohjalla: näet kaikkien elämäsi yksityiskohtain astuvan eteesi, yksi ainoa silmäyksesi käsittää vuosikaudet, ja kuitenkin on eetterin tai kloroformin sisäänhengitystä kestänyt vain haihtuvan hetkisen.

"Luutnantti hyvä", sanoin Le Gallicille kynnykseltä, "suonettehan anteeksi. Minulla olisi professorille erikseen puhuttavaa."