"Miten tiesitte hänen olevan siellä?"
"Otaksuin niin olevan."
"Minkä merkin pohjalla? Miksi häntä etsitte?"
"Koska tohtori Marsal oli levoton hänestä, serkku hyvä. Hän ei rohkene sanoa sitä Teille, mutta minä arvaan sen."
Le Gallic se nyt ehätti väliin. Ensi kerran hänen sairaalaan tulonsa jälkeen värisi hänen tavallisesti niin alistuneessa, kaikesta irroittuneessa äänessään mahtipontinen sävy.
"Niin", lisäsi hän, "ja minä myös olen ollut levoton hänestä hänen aamullisen käyntinsä jälkeen."
"Hän on siis puhunut Teille?" sanoi Ortègue, eteenpäin kumartuen. Hän katsoi minuun, katsoi Le Galliciin ja virkkoi molemmille: "Mitä tämä salaliitto ympärilläni oikeastaan merkitsee?" Sitten rajusti yksistään Le Gallicille: "Mitä hän on sanonut Teille?"
"Ei mitään. Mutta näin hänet niin levottomana, niin tuskaisena, niinkuin ihmisen, joka pyristelee irti musertavan tuskanankeuden syleilystä. Pelkään tietäväni hänen tuskansa syyn."
"Mutta sanokaa… sanokaa toki!" vaati Ortègue vielä rajummin.
"Asia on varsin vakava", vastasi Le Gallic nähtävällä ponnistuksella, "ja kuitenkin… Rakas serkku, jos Catherinen äiti olisi täällä tai tämän puutteessa tätimme, joka lähinnä hänen äitiään on hänen likeisin sukulaisensa, vannottaisin heitä tekemään Teille erään kysymyksen. Kun he eivät ole läsnä, ja minä yksin edustan sukuamme, ette varmaankaan loukkautune, jos itse teen tuon kysymyksen. On todella kyseessä, sikäli kuin pelkoni on oikea — enkä yksinomaan minä sitä pelkää — hirvein suru, minkä Catherine voisi Teidän syystänne joutua kokemaan. Serkku hyvä, luvatkaa kunniasanallanne, ettette mieti itsenne surmaamista…"