Se on totta, mitä herra sanoo, puuttui siihen Heinäsuo, joka tavallisesti ei voinut muuta ajatella kuin edellinen, yhtä vähän kuin hän voi mitään yleisissä asioissa päättää, ennen kuin hän oli juossut Järvelän herralta neuvoa kysymässä.
Jos minäkin saan jotain sanoa, lausui nyt Ryppylän isäntä, joka tähän saakka oli ääneti kuunnellut toisten keskustelua, niin minä pelkään, että Hietamäen haltia on ollut vääränä hirtenä ja pahentanut meidän asiamme.
En minä semmoista juttua usko, vastasi siihen Kataviston valttari, virittäen sikariansa, joka oli päässyt sammumaan. Mitä syytä hänellä olisi ollut vastustaa yhteistä hyvää? Ei semmoinen ole muuta kuin ämmäin juorua, jos Ryppylä on jotain kuullut.
Mutta minä väitän, vastusti Ryppylä, joka oli tunnettu vähän typerästä yksipäisyydestään, että Hietamäen isäntä — — —.
Hyvät herrat ja isännät, muistakaat lasianne, keskeytti siinä sovittavaisesti kauppias, kun hän huomasi, että juttu alkoi kääntyä keskinäiseksi sanailemiseksi, joka olisi voinut vahingoittaa keskusteltavata asiata.
Kun kehoitusta noudattaen kukin oli maistanut lasistaan — Heinäsuo tyhjentämällä sen pohjaan, — alkoi Kataviston valttari jälleen:
Sitä ei voi kieltää, vaikka meillä oli hyvät kortit, olemme pelin menettäneet. Ja sentähden on meillä tässä tuumimista, jos tappiotamme vielä voidaan auttaa.
Mitähän tuumimist’ täss’ on, ärähti siihen vähän äkäisesti Järvelän herra, höystäen puhettaan tunnetulla voimasanalla, jommoisia hänellä kiivastuessaan oli hyvä varasto käytettävänä. Me pannemm’ toimen, kuin ennen puhe on, yks nimien ja buumerkin kokkous ja teemme valitus kysymyspäivän yli Konsistorin tykö.
Se on oikein, mitä herra sanoo, puuttui siihen Heinäsuo. Juuri sillä tavalla meidän täytyy tehdä ja kyllä minä kokoon Isostakylästä ja Peräkylästä.
Sopii kyllä meidän koettaa sitä keinoa, josta Järvelän herra mainitsi, enkä minäkään ole muuta tarkoittanut, sillä kokenut kaikki tietää, sanoi äskeisen puheensa puolustukseksi Kataviston valttari.