XI.
Valituksestaan, jonka neljännen anojat olivat kysymyspäivän toimituksesta tehneet Tuomiokapituliin, odottivat he mitä suotuisinta seurausta. Oli ikäänkuin itsestään selvää, ettei heidän tarvinnut muuta, kuin valittaa, niin maisteri määrättäisiin neljänneksi vaalipapiksi.
Ettei hän kysymyspäivänä saanut siihen tarvittavaa äänimäärää, ei tullut mihinkään lukuun. Vähästä arvosta piti sen olla, että kirkkoherran vaali jo oli laillisessa järjestyksessä toimitettu ja valittajat itse siinä äänestäneet. Ei myös se saanut merkitä mitään, ettei valittajat voineet esittää asiallista syytä kysymyspäivän toimen laillisuutta vastaan. Pääasia, josta kaikki tuli riippumaan, oli, että he olivat joukossa valittaneet ja että valittajiin kuului suuriäänisiä kartanoin haltijoita, joiden selän taa pieniääniset ja vielä äänettömätkin voivat asettua levolliseen turvaan.
Tuommoista hämmästyttävää viisautta saatiin kohta kirkkoherran vaalin jälkeen lukea paikkakunnan sanomalehdessä. Oli helposti ymmärrettävää, ettei sentään Kettuniemellä kaikki voineet yhtyä moiseen, tunnetun kynäniekan, neron tuotteesen, jos toiselta puolelta löytyikin sellaisia, jotka mielihyvällä sen tekivät, nähden siinä oman sydämensä ajatukset paljastetuiksi. Siksi oli, näet, se liian paksua ja typerää sepustusta, että se järkevimmissä herätti oikeutettua paheksumista eikä heidän puoleltaan saattanut jäädä vastalauseetta.
Pian ilmestyi sentähden sanomalehteen vastakirjoitus, jossa asiallisesti ja vähän ivallisesti paljastettiin ei yksin edellisessä kirjoituksessa esiintyvä typeryys vaan koko se vehkeileminen, jota maisterin hyväksi oli Kettuniemellä harjoitettu ja ennustettiin siitä tulevan naurettavaa palttua.
Tämä oli samaa, kuin olisi kepillä pistänyt ampiaispesään. Se sai mielet kuohuksiin, herätti asiataharrastavissa harmia ja oli vähällä saada innokkaimmat heidän joukossaan pois suunnilta.
Kuka oli se, joka uskalsi sillä tavalla ajatella ja kirjoittaa »siitä työstä ja hankkeesta, jota he olivat koko seurakunnan hyväksi hankkineet?» — Ettei se ollut tapahtunut koko seurakunnan tahdosta, vaan valittajain liian tunkeilevaisesta hyväntahtoisuudesta jonkun yksityisen hyväksi, siitä ei saanut puhua mitään. — Eikö myös se ollut miltei pyhän häväisemistä, että vastakirjoittaja oli vielä kirjoituksessaan rohjennut mainita vanhan kirkkoherra-vainajan nimen? — Että hän kuolleessa, niin kirkkoherra kun se oli ollutkin, näki tavallisen syntisen eikä mitään paavilaista pyhimystä, oli edellä mainitun viisauden mittakaavan mukaan sopimatonta. — Ja eikö se ollut suorastaan »Juudaan tapaista», että vastakirjoittaja tahtoi tietoa rahain keräämisestä ja pilkallisesti kysyi, jos niistä oli käytetty nimien kerääjäin suun voitelemiseksi, koska kerääjäin joukossa oli huomattu sellaisia voideltuja henkilöitä?
Oli siis saatava selville sellainen suora ja ehkä valituspuuhille vaarallinen kirjoittaja ja hänen annettava kasvuin kanssa tietää, mitä hänen rauhaansa sopi, ettei toiste pistäisi häiritseväisesti nokkaansa asioihin, joita seurakunnan yhteiseksi hyväksi ajettiin.
Näin sitä tuumittiin, kyseltiin ja keskusteltiin siinä ystävä-piirissä, jossa Hanhinen oli johtavana sieluna. Hänen neronsa varaan, niinkuin luonnollista oli, uskottiin myös vastauksen laatiminen sanomalehteen. Sillä hän, »joka oli kirjoittanut moneen sanomalehteen ja siis niin muodoin saavuttanut sekä toimituksen että lukijain suosion», parhain ymmärsi, selitti vähän mielistellen Räivänen, kuinka ajatusmeininkiä paperille pannaan. — Toimi oli kuitenkin siksi painavasta laadusta, että ystävät katsoivat heillä olevan syytä myös neuvoillaan ottaa osaa siihen. Erittäin pyysi »huutavan ääni» ja Maitolan Ville kumpikin puolestaan teroittaa kynäilijälle, mitä rahveltavaa hänen tulisi tuossa aiotussa vastakirjoituksessa mainita, että se oikein sattuisi, niinkuin yhteinen mieli oli, luihin ja ytimiin.
Hyvillään hänelle uskotusta toimesta ja mielessään vakaasti päättäen kerrassaan surmaavalla kirjoituksella panna vastakirjoittajan suun tuppeen, ryhtyi Hanhinen heti kotiin tultuaan suureen tehtäväänsä. Rohkeutta ei häneltä puuttunut, joka oli jo monasti pienissä sanomalehti-uutisissa kynäänsä heiluttanut. Olipa hän kerran kynäilijä-intonsa kiihoittamana vähän pitemmästikin kirjoittanut Kettuniemen olemattomista hihhuleista. — Papeilla enempää kuin muilla ei ollut mitään tietoa koko »siitä hihhuli-suunnasta, joka Kettuniemellä oli voittanut äärettömän paljon alaa». Asiantuntevana oli hän kirjoituksessaan lähemmin selittänyt niiden tuntomerkiksi: veisun, polvirukouksen ja muuta sellaista. Siis ihan selviä hihhulilaisuuden omituisuuksia!