Ettei siis Hanhiselta rohkeutta puuttunut, voi sanotusta kyllä huomata. Kun tähän lisäksi tuli innostus, jota mieluinen aine hänessä herätti, niin ei häneltä edellytystä puuttunut sen asian menestymiseksi, johonka hän oli ryhtynyt. Mutta siitä huolimatta tahtoi hänen ajatuksensa olla joko liian kuohuksissa tai, mikä oli uskottavampaa, vähän kehittymättömässä tilassa, jotta hänen oli niitä vaikea sovittaa paperille. Hän kirjoitti ja pyyhki jälleen ylitse; kirjoitti, pyyhki ja mietti pari kolmekin päivää, saadaksensa jotain näkyväistä esiin. Hän ymmärsi, että kirjoituksella tulisi olemaan sitä tehokkaampi vaikutus, jos hän sitä höystäisi jollakin sattuvalla vertauksella ja vaikkapa siihen sovittaisi vähän Jumalan sanaakin, koska asia koski kirkkoherran vaalia ja lopettaisi hurskailla mietelmillä. Innostuksen tuuli oli hänet vähällä jättää, ennenkuin hän sai mielestään sopivan kyhäelmän kyhätyksi. Ei puuttunut enään muuta, kuin että hän kirjoitti sen puhtaaksi, salaisuudessa luki ystävilleen ja sitten kiireesti lähetti sanomalehden toimitukselle ensi tilaisuudessa julkaistavaksi.
Tätä tyytyväisin mielin, niinkuin sen sopi, joka tietää työnsä hyvin suorittaneen, tuumiessaan, otti ja heitti hän pöydältään tarpeettomat paperit pesään, jossa iloinen valkea palaa leimusi.
Mutta voi kauhistusta! — Innoissaan erehtyi hän heittämään juuri ne paperit, joiden kirjoittamisessa hän oli niin paljon vaivaa nähnyt, hikoillut ja miettinyt, jopa niiden vaikutuksesta salaa edeltäpäin iloinnutkin.
Nyt olivat ne palaneet poroksi.
Ikäänkuin häntä ivatakseen pisti jälelle jääneistä papereista esiin erään novellin teelmäs, jota hän aikansa huviksi oli toisinaan yrittänyt sommitella, ilman että siitä oli syntynyt sen kypsempää. Tämän, jossa kertomuksen juonena oli vanhan piian häikäilemätön rohkeus, olisi hän harmissaan suonut sinne nimeltä tunnettuun paikkaan, jonne naisten väitetään naima-ijässä vähemmän haluavan, jos vaan sillä olisi saanut palaneet paperinsa takaisin. Mutta, surullista sanoa, tapahtunutta ei saanut toivomallakaan muutetuksi, sillä hävittävä tuli ei anna saalistansa takaisin.
Nyrpeällä mielellä ja masentuneena täytyi Hanhisen ryhtyä uudestaan kirjoittamaan. Mutta nyt oli innostuksen tuuli puhaltanut itsensä loppuun. Turhaan koetti hän muistella niitä sopivia lauseita, sana-sutkauksia ja sattuvia kohtia, joita ensimmäisessä kirjoituksessa oli ollut. Kiire kun hänellä oli ollut, ei hän ollut sitä ennättänyt kunnolla läpitse lukemaan ennenkuin sanottu harmittava vahinko tapahtui.
Seurauksena oli, että hän suurella vaivalla ja ajan hukalla sai kyllä kyhätyksi pitkän mutta laihan sepustuksen, jota parista kömpelöstä vertauksesta puhumatta ei edes siihen sovitettu raamatunlause ja lopussa hurskas mietelmä saaneet mehevämmäksi.
Ettei myös se itse asiasta sisältänyt mitään asiallista, niinkuin vastakirjoituksessa, joka sen johdosta ilmestyi, lyhyeen huomautettiin, että sanat näyttää toisinaan keksityiksi peittämään sisällön köyhyyttä. Ja neuvottiin ystävällisesti kynäilijää hankkimaan itselleen jonkunlaista päänkoputtajaa, estämään häntä vastaisuudessa kirjoittamasta asioista, jotka menevät hänen matalan horisonttinsa yli.
XII.
Viimein saatiin Tuomiokapituliin tehdystä valituksesta päätös. Mutta suuri oli sen johdosta valittajain pettymys Kettuniemellä. He odottivat, että Tuomiokapituli katsoen valittajain suureen lukumäärään olisi määrännyt uuden kysymyspäivän tai vielä suoremmin maisteri Krypqvistin heti neljänneksi vaalipapiksi. Mutta sen siaan oli sen päätöksessä lyhyeen: »Kosk’ei valittajat ole voineet valituksensa tueksi esittää mitään asiallista syytä, niin ei heidän valituksensa anna Tuomiokapitulille aihetta mihinkään toimenpiteesen. Tähän päätökseen tyytymättömillä on tilaisuus alammaisilla valituksilla j.n.e.»