He olivat saapuneet erään penkin luokse, joka oli aivan joen partaalla tuuhean saarnipuun alla. Tässä puhuja istuutui, sillä innokas puhelu näytti häntä väsyttäneen. Mies sitävastoin jäi seisomaan hänen eteensä, selkä käännettynä kohti kuun valaisemaa hiljaista kunnasta ja silmät rauhallisesti kiintyneinä istuvan maahanluotuihin silmäripsiin.
"Kuinka surullista onkaan kaikki, mitä Te olette minulle tunnustanut!" sanoi mies. "Mutta Te ainakin näytte säilyneen kaikkein katkerimmalta elämässä — toivottomalta intohimolta."
"Onko se jotakin niin surullista?" kysyi nainen. "Minä en, totta puhuen ja niin kummalta kuin kuuluukin, ole koskaan kokenut sitä, mitä kutsutaan rakkaudeksi, en edes mieltymystä. Kehen minun olisi pitänyt rakastua? Kauppamatkustajat, jotka säännöllisesti saapuivat meidänkin seudullemme, eivät kertaakaan käyneet tervehdyksellä ikkunani alla, vielä vähemmin he lyöttäytyivät seuraani, kun kävin sisareni tähden hienoissa 'kasinotanssiaisissamme'. Silloin miellytti 'kaunis' Landolin heitä enemmän. Itse lohduttaihe helposti. Hankin itselleni useita miellyttäviä kirjoja; tapahtuipa joskus, että solmin hartaan ystävyyden jonkun keksityn henkilön kanssa tai vieläpä kirjantekijänkin. Toivottomat nämä intohimot luonnollisesti olivat jo alusta pitäin. Mutta ne olivat kuitenkin lohduttavammat kuin tuo harmaa, kylmä välinpitämättömyys, joka vallitsi ympärilläni, ja minä toivoin usein sydäntäsärkevää onnettomuutta, kaunista punaista haavaa. Kun sitten lämmin veri tihkuu esiin, ajattelin, tuntee toki, että verta on suonissa, ja vaikkapa elämä itse virtaisi pois, niin mitäpä tuosta? Eikö sellainen kuolema olisi parempi kuin kuolo ikävään ja vanhuudenheikkouteen, jolloin ei tietäisi eläneensäkään?"
"Teillä voi olla oikein, neiti hyvä. Ja kuitenkin — Te ette ole vielä kokenut mitenkä eräät tuskat voivat raastaa ja polttaa. Mitä itse siitä tiedän on alkuisin jo aikoja sitten kuluneilta ajoilta. On hyvin luultavaa, ett'en minä enää voisi niitä sortumatta kestää.
"Kunpa kaikki päättyisi samalla lailla kuin tämänpäiväisessä murhenäytelmässä ja jokainen Ferdinand löytäisi Louisensa ja pääsisi yhdessä hänen kanssaan maailmasta! Mutta elää siten, että toinen on siellä, toinen täällä; toinen yksinään ja toinen — mutta miksi ajatella sellaisia! Minä katkaisin Teidät elämäkertanne kertomisessa."
"Olette kovin hyväntahtoinen kutsuessanne kertomukseksi sellaista, jossa ei mitään tapahdu, jossa yksi luku on yhtä väritön kuin toinenkin, muste vain yhä vaaleampaa, mitä useampi lehti tulee kirjoitetuksi. Vaan ei, tulipa kerran jännittävä käänne. Kerronpa sen, jott'en tekisi tuntemattomalle tekijälle vääryyttä:
"Eräs viraton kapteeni oli jo useampia vuosia sitten asettanut meidän kaupunkiimme, juuri vastapäiseen taloon. Kerrottiin, että hän oli ollut pakotettu ottamaan eron, koska kohteli väkeään huonosti. Toiset taas väittivät, että se oli tapahtunut kaikenlaisten rumien raha-asioitten tähden. Kylliksi tästä. Meidän rehellisten porvariperheittemme ja kapteenin välillä ei voinut syntyä minkäänlaista luottamusta. Kun kapteeni huomasi tämän, kiintyi hän innokkaasti isääni, joka oli hyvinkin tyytyväinen, kun sai seurustella upseerin ja samalla sivistyneen miehen kanssa; hän sulki korvansa kaikilta pahoilta juoruilta. Uusi naapuri tuli täst'lähin joka ehtoopuoli luoksemme, poltteli piipullisen toisensa jälkeen sairaan tuolin ääressä, pelasi yhden 'sechsundsechzig'-pelin toisensa perästä ja miellytteli leikillä sisartani. Kapteeni oli ehkä kolmekymmentä vuotta vanhempi tätä. Minusta ei hän näyttänyt tuskin yhtään välittävän, mikä olikin mieluista minulle, sillä vihasin häntä jo ensi hetkestä saakka, mutta minun täytyi pakottaa itseäni olemaan kohtelias hänelle.
"Ajatelkaapa kauhuani, kun isäni eräänä aamuna ilmoitti minulle, että kapteeni oli eilis-iltana, poltettuaan viidennen piipullisensa, pyytänyt kättäni.
"Tavallisesti hän poltteli kolme piippua tupakkaa. Mutta tuona päivänä oli hänen taloudenhoitajattarensa, joka ei varmaankaan kauemmin voinut sietää oloaan ankaran ja häijyn miehen luona, pyytänyt eronsa; silloin oli kapteeni tullut ajatelleeksi, että hänen täytyi huolehtia seuraajasta, joka ei niin helposti koska tahansa voisi lähteä palveluksesta.
"Minä selitin hetkeäkään arvelematta, että en koskaan tulisi menemään tälle epäilyttävälle miehelle. Ensin koetti isäni, joka hyvin tunsi luonteeni ja tiesi, ett'ei mitään ollut saavutettavissa väkivallalla, suostuttaa minua hyvällä puheella. Kapteeni oli muka hyvinvoipa ja hän voisi muuttaa elämämme paremmaksi. Kun minä pysyin lujasti päätöksessäni, joutui hän sellaiseen raivoon, että lausui sanoja, jotka iäksi päiväksi irroittivat sydämeni hänestä, niin heikot kun ne siteet olivat olleetkin, jotka siihen saakka olivat kiinnittäneet meidät toisiimme. Muun muassa hän soimasi minua siitä, että niin kauan olin ollut hänen rasituksenaan, muiden tyttöjen jo siinä iässä ollessa isänsä turvana. Turhaan sanoin hänelle, että usein olin pyytänyt päästä kotoa, mutta ett'ei hän ollut päästänyt minua. Hän oli liian kiihdyksissä kuullakseen mitään vastaväitteitä.