"Tuona yönä olin vähällä lähteä maailmasta. Luulen, ett'ei edes usko Jumalaan olisi voinut pidättää minua tarttumasta ensimäiseen kyökkiveitseen työntääkseni sen rintaani; mutta minulla ei ollut rohkeutta. Helpompia kuolemantuottajia, myrkkyä tai ampuma-asetta ei ollut saatavissa.
"Kun seuraavana aamuna taas astuin isäni luo, selitin, ett'en enää koskaan tulisi ottamaan häneltä vastaan leipäpalasta tai rahakolikkoa, ja että vain juorujen ehkäisemiseksi jäisin hänen kattonsa alle, mutta siitäkin maksaisin vuokran. Siitä päivästä alkain aloin järjestää kouluani. Aina olin ensin vakaasti ajatellut lähteä seudulta kokonaan pois, mieluimmin Amerikkaan, mutta minua pidätti sääli ajatellessani siskoani.
"Myöskin hän pelkäsi kapteenia, joka oli niin kohtelias. Että kapteeni oli mieluummin pyytänyt minun kättäni kuin hänen, voin ainoastaan siten selittää, että hän ei oikein luottanut 'kauniin' vaatimattomuuteen ja uhrautuvaisuuteen, jota hän vaati orjattareltaan. Lapsiparka olikin hieman hajamielinen ja kotona hän teki paljon nurinkurista, jota minä sitten sain oikaista. Kun minä olin antanut kapteenille rukkaset, näytti hän aikovan viedä nuoremman kotiinsa; sisko ei luullut voivansa pysyä rohkeana ja välttää tuota vihattua avioliittoa, ell'en minä jäisi kotiin tukemaan häntä isää vastaan.
"Minä olin vihdoin saanut isäni melkein pelkäämään itseäni. Hän ei enää puhutellut minua, antoi minun avata kouluni ja oli katsovinaan muualle, kun minä ensi kerran asetin määräämäni vuokrasumman hänen kaapilleen. Minä käytin yhä vielä joka päivä tunnin ajan lukeakseni hänelle kuten ennenkin, mutta me emme ole vaihtaneet turhia sanoja kahteen vuoteen.
"Te varmaankin olette saanut minusta huonon ajatuksen. Tunnustakaa vain suoraan: tytär, joka isänsä kanssa voi seurustella kuin puol'vieraan kanssa, on inhoittava, sydämetön ja luonnoton olento. Mutta olenko minä syypää siihen, että useat vieraat ihmiset ovat häntä paljoa lähempänä kuin hänen oma tyttärensä, ett'ei hän minua kaipaisi muuta kuin oman mukavuutensa vuoksi, jos esimerkiksi salama iskisi minuun tai jos jollakin muulla tavalla tulisin erotetuksi hänestä? Ei kukaan tunne paremmin kuin minä, kuinka surullista on, kun niinsanotut luonnolliset siteet painavat kuin kahleet; ja kaikkein surullisinta on se, ett'ei isä itse näy sitä ollenkaan tuntevan. Hän näkee minun tulevan ja menevän kuin palkollisen, ja minä ihmettelen usein, mitenkä ihmiset voivat arvostella niin korkeaksi sitä hyvinkin epäiltävää ansiotekoa, että ovat lahjoittaneet toisille elämän, ja sitten vaativat, että tämä hyvätyö on palkittava koko elämän uhraamisella.
"Sisareni on vielä onnellinen. Hänessä ei ole onnetonta taipumusta ajattelemaan kaikkea. Senjälkeen kuin kapteenin tuottama vaara oli kartettu — hän nimittäin jäi joku aika takaperin kokonaan pois, kun häntä yhä vähemmin kunnioitettiin — ei häneltä näytä mitään puuttuvan: ei onnea, ei vapautta, ei rakkautta, eipä edes vanhaa mainetta 'kaunis' Landolin. Te ymmärrätte, ett'ei minulla siellä ole mitään pidäkettä eikä lohtua ja minun oppilaani — Tehän tiedätte kai kokemuksesta, miten on laita lauseparren, joka sanoo että 'seurustelu nuorison kanssa pitää nuorena ja hilpeänä'.
"Mies ei vastannut. Yhä vielä hän seisoi liikkumatonna puhujan edessä ja luki tämän kasvoilta selityksen moneen asiaan, joka puheessa jäi hämäräksi. Yhä vieläkään ei hän voinut pitää noita kasvoja kauneina, ja vavahtava ryppy, joka kertomuksen loppupuolella kävi yhä jyrkemmäksi antoi hänen suulleen onnettoman katkeran ilmeen. Ja kuitenkin veti tuo olento häntä yhä kiinteämmin puoleensa. Puhujan kertomatapa, hänen äänensä ja pään liikkeet — mies tunsi, että hän tässä oli löytänyt olennon, jolle voisi ilmaista kaikki salaisimmat ajatuksensa, avata vuosikausia suletun sisimpänsä. Hän pelkäsi vain alkamista; mitenkä voisi hän päästä loppuun ennen aamunkoittoa.
"Hänen yhä vielä mietiskellessään, mitä hänen tulisi lausua, nousi nainen äkkiä penkiltä.
"'On maatamenon aika', sanoi hän. 'Kuulkaahan? Kello lyöpi puolta yhtätoista. Minun täytyy palata ravintolaan; olemme ennen kuulumattomalla tavalla kuluttaneet aikaamme. Mutta minä olen teille sydämestäni kiitollinen, että olette niin kärsivällisesti kuunnellut minua. Ja eihän olekaan niin perin ihmeellistä, kuten näkyy, puhua ihmiselle, jonka ensi kerran näkee ja jota ei koskaan enää tule näkemään, asioita, joita ei millään hinnalla kertoisi lähimmälle tuttavalleen. Tuntuu kuin huutaisi tuskansa tuntemattomaan maailmaan, kuten rukoillessa, jolloin uskoo kaikki taivaallisen Isän haltuun, vaikka ei häntäkään lähemmin tunne. Ja kun ei koskaan tiedä, tuleeko rukous todellakin kuulluksi, niin on vieras ihminen, joka ystävällisesti ja osaaottavasti kuuntelee, vaihteen vuoksi kuin todellinen hyvä ilmestys. Tulkaa; aijon suoraa päätä kotia.'
"Mies tarjosi hänelle ehdottomasti käsivartensa, sillä kuu peittyi pilveen ja maisema tuli äkkiä pimeäksi. Nainen tarttui siihen arvelematta ja he kulkivat reippaasti puiston läpi kaupunkia kohti. Naisesta tuntui suloiselta, että mies oli hyvinkin päätä pitempi, ja että hän huoletta, tarvitsematta pelätä, että rasittaisi, voi nojata tämän voimakkaaseen käsivarteen. Jonkunverran hän kuitenkin tunsi väsymystä päivän tavattomien ponnistusten ja mielenliikutusten johdosta.