"Kuinka kiitollinen olisin ollutkaan kelpo serkulleni, jos minulla olisi ollut nämä rahat kymmenen vuotta sitten! Minä olisin voinut lueskella jotakin toista ja olisin nyt — toinen ihminen. Mitä auttaa rikkaus minua nykyään, kun istun, — pysyäksemme äskeisessä vertauksessa — kiinnikahlehdittuna vankikoppiini elinijäksi? Pitääkö paremman viinilasin ja hienomman sikarin korvata kaiken menetetyn onneni? Ja jos minä nyt — koska rikkailla on omat oikkunsa — löytäisin jonkun, joka tämän summan avulla olisi lunastettavissa vankeudesta, selittäisittekö Te sen hienotunteisuuden puutteeksi, jos kysyisin, eikö hän mahdollisesti voisi vapauttaa minut tästä hyödyttömästä aarteesta?"
Molemmat olivat pysähtyneet ja seisoivat jonkun silmänräpäyksen äänettöminä toistensa vieressä katsoen virtaan, jonka sileätä vuota kuun loisto juuri alkoi hopeoida.
"Herraseni", lausui nainen vihdoin, "kaikki, mitä Te minulle puhutte, kuuluu niin inhimilliseltä, jalolta ja vaatimattomalta, että häpeen, kun en heti älynnyt mielenlaatuanne enkä kiittänyt Teitä. Mutta vaikkapa voisinkin pakottaa itseni vastaanottamaan Teidän harvinaisen tarjouksenne, niin olisi nyt kuitenkin myöhäistä, sillä raha ei voi tehdä minua enää onnelliseksi. Että minulta aikaisemmin sitä puuttui, on tietysti myöskin osaltaan vaikuttanut kadonneeseen elämääni. Mutta se ei ole enää korjattavissa."
Puhuja teki nopean liikkeen, ikäänkuin hän olisi aikonut lähteä. Mutta kun mies jäi lyhyen kunnioittavan kumarruksen tehtyään paikalleen ja katsoi häneen malttavin rauhallisin kasvoin, ei hän raaskinut työntää luotaan tätä omituisen avosydämistä ihmistä, kuten ensi vastaantulijan, joka valmistamatta olisi tarjonnut hänelle palvelustaan. Hän astui jälleen miehen luo ja sanoi ystävällisellä äänellä:
"En ymmärrä, mistä se johtuu, herrani, että Te panette niin suuren luottamuksen minuun, ja heti muutamien vaihdettujen sanojen jälkeen asetatte omaisuutenne minun käytettäväkseni. Joka tapauksessa olisi kiittämätöntä, jos noin ilman muuta lausuisin Teille hyvästit, etenkin kun meillä, kuten luulen, ei ole ainoastaan samanlainen kohtalo, vaan myöskin suoraan sanoen samanlainen työala. En luule erehtyväni, jos pidän Teidät koulunopettajana, jolle kyläkoulunsa on liian ahdas. Nähkääs, minäkin olen opettaja, ja vaikka minun vähäiset tietoni tekisivät minut kykeneväksi korkeampaankin vaikutuspiiriin, niin tietäisin toki jotakin hauskempaakin kuin opettaa tusinalle tyttöjä ranskankielen kielioppia ja käsitöitä."
Mies oli tuskin huomattavalla päännyökkäyksellä vastannut kysymykseen ammatistansa; mutta kysyjä ei odottanutkaan selvempää vastausta, sillä hän luuli olevansa varma asiastaan.
"Onko Teillä virka jossakin yleisessä oppilaitoksessa?" kysyi mies kotvasen kuluttua heidän jatkaessaan hidasta kulkua joenvartta pitkin.
"Ei ole. Minä olen itse omin päin perustanut pienen koulun, kun huomasin, että siellä meidän nurkkakunnallamme puuttui jatkokurssia kansakoulun käyneiltä puol'kasvuisilta tytöiltä. Itse olen nauttinut enemmän satunnaista opetusta äitini johdolla, joka oli suurkaupungista kotoisin; kirkkoherra opetti minulle hieman historiaa, kun vielä asuimme täällä. Teidän tulee nimittäin tietää, että minun isäni oli tuon linnan hoitajana tuolla vuorella vanhan kreivin eläissä; tämä kuoli neljännesvuotta sitten.
"Näettekö noita molempia ikkunoita tuolla ylhäällä sivurakennuksessa aivan lähellä kulmatornia, nuo, jotka juuri loistavat kuunvalossa? Siellä olen minä viettänyt lapsuuteni kolmanteentoista ikävuoteeni saakka; tuo oli vanhempieni asuinhuone. Siellä olen usein leikiskellyt pikku kreivittären kanssa, enkä minä silloin olisi voinut uneksiakaan, että monta vuotta myöhemmin tulisin täällä alhaalla muukalaisena kulkemaan yöllä. Senjälkeen sai isäni, joka kerran öisessä tulipalossa oli liiaksi ponnistanut ja äkkinäisesti kylmettynyt, leinin jalkoihinsa, ja oltuaan puolen vuotta vuoteen omana, täytyi hänen pyytää eronsa, kun ei enää voinut hoitaa virkaansa. Hän ei vielä ollut palvellut tarpeeksi saadakseen suuren eläkkeen. Mitä kreivi hänelle myönsi, riitti juuri sen verran, että hän voi vielä pienemmässä kaupungissa — kaksituntisen rautatiematkan päässä täältä — tulla hädin-tuskin toimeen. Siihen aikaan eli vielä äitini; ainoa sisareni oli neljä vuotta minua nuorempi. Me koetimme rajoittaa tarpeemme äärimmäisimpään, eikä meillä sittenkään vielä olisi ollut valittamista, ell'ei isäni mielentila olisi katkeroittanut hänen omaa ja meidän elämäämme. Hän oli sitä mieltä, että hän aina oli tahtonut ja yhä eteenkinpäin tahtoi meidän, parastamme katsoa, mutta että hän yksin oli syypää kaiken rauhan ja kaikkien toiveitten murtumiseen. Hän luulotteli, oltuaan ennen linnanhoitajana, olevansa korkeammassa asemassa kuin nuo poroporvarit, korkeintaan lukuunottamatta pormestaria ja piirilääkäriä, ja näinollen emme saaneet seurustella kenenkään kanssa. Että me naurettavassa ylpeydessämme useinkin kadehdimme naapurimme, erään suutariperheen lihapataa, ei voinut luonnollisestikaan ajanpitkään pysyä salassa. Ja kuitenkaan emme saaneet tehdä töitä toisille, jott'emme saattaisi häpeätä säädyllemme kuten hänen oli tapana sanoa. Me kyllä teimme työtä salaa hyvän äitimme johdolla, kirjailimme, kudoimme ja ompelimme liinavaatteita, joita sitten annoimme myödä hallituskaupungissa. Mutta se oli surullista ansiota. Päiväkaudet istui isä vaatteisiin käärittyine jalkoineen nojatuolissa, tupakoi ja sadatteli, ja minun täytyi lukea hänelle milloin sanomalehteä milloin paria sidettä vanhaa maailmanhistoriaa. Tätä kesti kahdenteenkymmenenteen ikävuoteeni asti. Silloin kuoli äitini. Nyt ei mitenkään, ollut ajateltavissa panna toimeen aiettani, jota usein olin ajatellut murheellisina öinä: lähteä pois; ansaitsemaan leipäni jossakin maailmalla, yhdentekevää missä. En olisi pitänyt itseäni liian hyvänä palvelemaankaan. Mutta nyt minun täytyi jäädä. Siskoni oli juuri päässyt tyttövuosistaan; mitenkä hän olisi voinut hoitaa emännyyttä, hoivata isää ja vielä lisäksi tehdä työtä, saadakseen hieman raha-apua kyökkiä varten?
"Isä ei koskaan huolehtinut. Hän oli varma siitä, että vielä koittaisi onnen päivä, ellei muuten, niin nuoremman tyttären kautta. Hän saisi viettää elämänsä ehtoon silkkisessä yötakissa ja lähteä ajelulle rikkaan vävypoikansa ajoneuvoissa. Hänelle ei nähtävästi juolahtanut mieleenkään, että minä kerran voisin mennä naimisiin; tuskinpa hän asiaa ajattelikaan. Minä en ole koskaan ollut kaunis, enkä minä myöskään ollut mikään edullinen naimasyötti, vaikka minulle olikin enemmän järkeä ja sydäntä kuin yleensä meidän sukupuolessamme, Kuka siitä välitti? Ei kukaan ainakaan meidän seudullamme. Minä olin kalpea ja vähäverinen, kun en koskaan saanut ravintoa kylliksi, ja aina sain olla huonosti puettuna. Tosin oli kerran aika, jolloin minäkin olisin voinut miellyttää miestä, jos olisin ollut paremmassa asemassa ja onnellisempi. Olen verrannut itseäni useaan, jotka ovat olleet rumemmat ja vähemmän järkevät kuin minä, ja kuitenkin ovat he saaneet kelpo miehen ja tuvan täyden armaita lapsukaisia, koska heidän ei ole tarvinnut istuskella kuin kirkonrotat ja jyrsiä leivänmurusia. Mutta minua, koska kerran oli puhe minusta ja sisarestani, kutsuttiin yksinkertaisesti Klaaraksi, kun sitävastoin siskoani mainittiin 'kauniiksi' neiti Landolin'iksi — se oli perheemme nimi. Jumala tietää, etten kadehtinut etuoikeutettua siskoani. Kuinka kernaasti olisin suonut hänen pääsevän hyviin naimisiin! Sillä eihän hänellekään tehnyt hyvää istua niin varjossa ja olla nauttimatta yhtävähän kastetta kuin auringonpaistetta. Kieltäymykset ja surut ovat huonoja kaunistuskeinoja. Nyt on jo aikoja kulunut siitä kun joku puhui 'kauniista' Landolinista. Meidän naapureittemme nuoret miehet, jotka pienissä tanssitilaisuuksissa antoivat hänelle kukkia ja lausuivat kohteliaisuuksia, olivat kaikki liian hyviä laskijoita; he kääntyivät muualle etsimään itselleen rouvaa. Nykyään on tuo olentoparka surkuteltavammassa asemassa kuin minä, sillä hän suree pettyneitä toiveitaan; minä taas en alusta pitäinkään ole antanut johtaa itseäni harhaan."