He saapuivat ravintolaan. Täällä olivat ikkunat valaistut, kaikissa huoneissa näytti ilo olevan ylimmillään. He kuulivat tanssimusiikin vyöryvän portaita ja ikkunat vapisivat kiertävien parien poljennasta. Heitä vastaan lehahti huonon punssin, tuoreitten leivosten ja kuihtuneiden kukkien imelä tuoksu. Katu talon edustalla oli aivan autio ja pimeä.
"Tässä on minun ottaminen jäähyväiset", sanoi neiti. "Kiitos ystävällisestä saattamisestanne ja siitä, että Te olette osottanut vieraalle ihmiselle niin paljon kärsivällisyyttä ja harrastusta. Me tuskin enää tapaamme toisiamme; muistelkaa kuitenkin joskus kaukaista virkasisartanne".
Hän ojensi kätensä miehelle ja odotti, että tämä lausuisi jotain. Mutta mies näytti niin hajamieliseltä, että hän jo aikoi ilman kädenpuristusta ja hyvänyön toivotusta jättää tämän merkillisen saattajansa kadulle, kun hän äkkiä tunsi miehen käden vyötäisillään ja kiihkeän suudelman huulillaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän työntänyt miehen syrjään ja kiiruhtanut eteiseen. "Neiti! armahin neiti!" kuuli hän miehen huutavan takanaan. Mutta hän ei katsonut taakseen eikä pysähtynyt ennenkuin hän oli saapunut ensimäisen kerroksen rappusten luo. Siellä valoisassa eteisessä, vastapäätä tanssin sekamelskaa, joka näkyi avoimesta kaksoisovesta hän nojasi vasten käsinojaa hengähtääkseen ja toipuakseen pelästyksestään.
Mitenkä se oli voinut olla mahdollista? Tuo totinen, kunnioittavainen, hieman saamaton ihminen — mikä oli häneen mennyt, että hän niin oli voinut unohtaa itsensä? Ja mitä merkitsi tuo suudelma? Olikohan se muuta kuin omituinen vahvistus heidän harvinaiselle kohtaamiselleen, joka oli niin veljellisesti tarkoitettu kuin muukin, minkä hän oli sanonut? Tai pitiköhän hän mahdollisesti tätä öistä keskustelua onnistuneena seikkailuna, joka ei voisi päättyä paljaaseen kädenpuristukseen?
Hänellä oli niin vähän kokemusta! Miehensuu ei vuosikausiin ollut koskettanut hänen huuliaan. Mitenkä voisi hän erottaa veljellisen ja rakastajan suutelon? Tosin oli — kun hän tarkkaan muisteli — raju hehku koskettanut hänen kasvojaan; noitten huulten puristus oli ollut intohimoisempi ja halukkaampi kuin hyvien kumppanien, kärsimystoverien ja virkaveljien. Hän tunsi, mitenkä häpeän puna hehkui poskipäillä — ja samalla toisenkin tunteen, jota hän itsekään ei uskaltanut myöntää. Hän ei siis vielä ollut liian vanha ollakseen nuorelle miehelle, joka oli häntä lähemmin oppinut tuntemaan, kevytmielisen toivomuksen arvoinen? Ehkä se oli ollut jonkunlainen leimaus, ehkä mies nyt häpesi innostustaan; mutta se oli tapahtunut, se oli voinut tapahtua! Hän tunsi sekavaa autuuden ahdistusta ja salaista riemua, joka oli vieläkin suloisempaa kuin mitä kukoistava nuori tyttö tuntee, vetäytyessään yksinäisyyteen saatuaan ensi suudelman. Hän näki oven läpi hääväen vyöryvän ohitseen pari parittain, ja kontrabasso jyrisi niin kovaa, että aluslaudat tärisivät. Sulhanen ja morsian näyttivät jo lähteneen. Nuoret serkut kuljettivat morsiusneitoja ympäri salia; miesten sirosti käherretyt kiharat olivat jo epäjärjestyksessä ja naisten kukkalaitteet arveluttavasti liehuneet rikki, mutta samppanja näytti yhä pitävän iloa yllä. Sanomattoman välinpitämättömällä, melkeinpä halveksivalla katseella antoi yksinäinen vieras tuolla ulkona joukon kuhista ohitseen. Hänen mielestään tuntui kuin hänessä yksin olisi varsinainen juhlatunnelma, ja yksinäisyydestä huolimatta hän piti itseään onnellisempana kuin nuo tanssijais-kaunottaret. Hän oli köyhä; hän ei ollut nuori, kaunis, ei edes hyvästi puettukaan, ja kuitenkin oli hän valmistamatta, aivan tietämättään ja tahtomattaan valloittanut ihmisen, joka varmasti miellyttäväisyydellään vei voiton näistä nuorista, koristelluista keikareista.
Pieni renki, joka nyt oli vielä epävarmempi jaloiltaan kuin äsken, nousi juuri täytetty punssimalja kädessä rappusia ja häiritsi häntä haaveissaan. Mies kysyi tutunomaisesti, eikö hän tahtoisi maistaa "tavaraa"; hän muka voi sitä suositella. Nainen kiitti lyhyesti ja pyysi miehen tuoda lasillisen teetä huoneeseen. Sitten nainen nousi hitaasti ylimpään kerrokseen ja astui etäiseen kamariinsa.
Pitkälle esiinpistävä katon reuna ei päästänyt kuunsäteitä välittömästi huoneeseen, mutta kirkkaan taivaan kajastus heitti suuren huoneen keskilattialle saakka hieman valoa, niin että selvästi voi erottaa kaikki esineet.
Sisääntulija viskasi päivänvarjon pöydälle ja astui heti kuvastimen eteen, joka oli molempien ikkunain välissä. Pari tuntia sitten hän oli katsellut siihen välinpitämättömästi, mutta nyt näytti siltä, kuin hän olisi unohtanut koko ulkomuotonsa ja täytyisi uudestaan oppia se tuntemaan. Ensi kerran eivät kasvot tuntuneet hänestä epämiellyttäviltä. Hän koki hymyillä ja huomasi, että hampaat olivat vielä kaikki valkoiset ja huulet tavallista punaisemmat. Hän otti hatun päästään ja joitakuita neuloja tukasta; palmikot pääsivät täten vapaasti riippumaan. Ei minulla toki ole valetukkaa, hän ajatteli. Kuinkahan moni morsiusneidoista tuolla alempana voi samaa sanoa itsestään? — Hän ravisti päätään. Kun annan riippua tukan valtoinaan, olen ainakin kuusi vuotta nuorempi näöltäni. Mutta lapset pilkkaisivat minua. Vaan suurkaupungeissa saa pukeutua mielensä mukaan.
Tämän jälkeen hän istuutui tuolille ikkunan ääreen ja katseli kuun valaisemaa toria ja noita pieniä ikkunoita ylhäällä korkeissa päätyrakennuksissa, joissa siellä täällä yksinäinen lamppu tuikki ja joissa joku perhe tai yksinäinen vielä valvoi. Nyt heillä on taas päivä kulunut, hän ajatteli. Olikohan sekin vaivan arvoinen? Ja huomenna he taas nousevat jatkaakseen saman vähäpätöisen jokapäiväisen kohtalonsa harmaan langan punomista; vihdoin se katkeaa, ja naapuri jatkaa oman lankansa kehräämistä, ikäänkuin se olisi pysyväisempi, tai ikäänkuin siihen punottaisi puhtaita helmiä. Niin jatkuu lukemattomia vuosia, vuossatoja — ja tuhansia. Maailman Herra kai tarvitsee nämä langat suureen kutomukseensa, jotta kirjavat tuotteet vaikuttaisivat sitä enemmän vasten väritöntä taustaa. Mitä hyötyä on sillä, joka joutuu täytteeksi tähän taiteelliseen kutomukseen?…