"Hetki on tavaton, neitiseni, tiedän sen hyvin, mutta mitä minulla on Teille puhuttavaa, on vielä tavattomampaa; toinen asia saa siis puolustaa toista. Viivytys voisi ehkä tuottaa vaaraa; ken tietää, mitä huomenna tapahtuu? Jos vaan kohtaan yhdenkään vartijoistani, tulen taas raahatuksi koppiini, ja pelastus on kenties ikuisiksi ajoiksi päässyt pujahtamaan käsistä.
"Älkää pelästykö; puhun vain kuvaannollisesti. Minä en ole karannut rangaistusvanki, kuten ehkä hetken olette luullut. Vain samassa merkityksessä kuin itsekin nimitätte itseänne vangiksi, olen minäkin kahlehdittu käsistä ja jaloista, mutta vieläkin lujemmin ja kovemmin kuin Te, sillä minun kahleeni viiltäytyvät lihaan. Kahleitani voin viilata, vaan en kokonaan viskata menemään.
"Istuutukaahan, neiti, muuten pelkään vielä enemmän väsyttäväni Teitä, — vaikka koitankin olla lyhytsanainen. Toivoakseni on meillä vielä myöhemminkin aikaa kertoa laveammin koetuista kärsimyksistämme. Kallein neitiseni, suokaa anteeksi, että olen rohjennut… kunpa tietäisitte, mitä minussa liikkuu… nämä myrskyt… nämä tukahdetut tuskat ja samalla olla tyyni muodoltaan ja jakaa toisille lohdutusta, jotka eivät useinkaan ole puoliksikaan niin onnettomia…"
Nainen katseli häntä tutkivasti kasvoihin, ikäänkuin vasta ensikerran niitä katsoisi.
"Herraseni, Te ette ole sitä, miltä näytätte. Nämä vaatteet eivät ole Teidän — Te olette — pappi! "
Mies antoi vastauksen asemesta päänsä vaipua rinnalle ja tuijotti kynttilän liekkiin.
"Kallein neitiseni", jatkoi hän pitkän äänettömyyden jälkeen, "älkää tuomitko minua ennenkuin olette kuullut minua. Elämäkertani on lyhyt. Minä olen löytölapsi, jonka eräs jalo hengenmies nuorella ijällä otti luokseen ja kasvatti kuin omaa poikaansa ja annatti hänelle opetusta seminaarissa. Kun vihdoin olin vihitty papiksi, jouduin erääseen kreivilliseen perheeseen parin pojan kasvattajaksi. Hyvin jokapäiväinen juttu siis, kuten huomaatte. Eikä sekään ole harvinaista, että kaksikymmen-vuotiaassa Jumalan palvelijassa, jolta kaikki elämän-ilo on kielletty ja rajoitettu, äkkiä lämpimässä ilmanalassa ja rehevämmällä maaperällä kaikenlaiset maalliset taipumukset ja vietit itävät ja väkivaltaisesti ilmaantuvat. Tässä talossa oli nimittäin tytär, joka sai aivan toisenlaistenkin ihmisten päät pyörälle, puhumattakaan kömpelöstä opettajasta papin kauhtanassa. Eikä hän ollut, huolimatta tästä kauhtanasta, niinkään tunteeton tuottamansa pahan johdosta: hän ei pitänyt tuota mustatakki-parkaa olentona, jolle ei tarvitse olla velvollinen osottamaan minkäänlaisia inhimillisiä tunteita. Lyhyesti: minun täytyi jättää talo vuoden kuluttua. Arkkipiispa, joka oli ottanut minut erityiseen suosioonsa ja itse minua kreivittärelle suositellut, katkeroittui niin häpeästä, jonka minä olin hänelle tuottanut, että hän tuomitsi minut rangaistukseksi erääseen kurjaan kylään, apulaiseksi oikulliselle, aivan talonpoikaistuneelle vanhalle kirkkoherralle. Siellä minä olen nyt viisi vuotta sovittanut rikostani, havaitessani kauniin, rakastettavan ja jalosydämisen ihmislapsen kauniiksi ja rakastettavaksi. Aluksi lohdutti minua toivottomuuteni. Hautauduin tämän ikuisen vahinkoni syvyyteen, revin joka yö auki haavani ja iloitsin, kun ne vuotivat verta, — siis kuten Tekin, ja jota Te piditte kadehdittavana, ja se auttoi minua todellakin jonkun aikaa; en tuntenut asemani toivottomuutta enkä elämäni ilettävyyttä. Vihdoin toki arvettui haava, ja kun eräänä päivänä kuulin, että kreivitär oli mennyt naimisiin, sydämeni tuskin löi kovemmin kysyessäni, kuka oli hänet saanut.
"Senjälkeen olen elänyt kuin kaleerilla; yksi ilo oli minulla vain jälellä: kuvailin mielessäni, että tylsyys, johon olin vaipunut, kasvaisi kuoreksi sisimpäni ympärille ja tukahuttaisi jokaisen vapaudenliikkeen. Ette tiedä, neiti, miltä tuntuu olla sielunpaimenena joissakuissa kylissä, mikä epäinhimillinen raakuus, ilkeys ja laiminlyöminen siellä esiintyy! Ei ole ihme, että useat säädystäni vihdoin tulevat niitten kaltaisiksi, joiden jumalankaltaisiksi tekemistä heidän itsensäkin täytyy epäillä. Ei mitenkään tahdo kestää tuota kauheata yksinoloa, josta ei kuitenkaan toiselta puolen pääse olemaan yksin. Eikä sieluakaan, jolle voisi paljastaa sydämensä, ei missään ystävää — ystävätärtä, — ja kuitenkin täytyy olla nuori ja tietää, mitkä ylenpalttiset ilot on nuoruudella saatavana, jos kaikki on oikealla tolalla. Yhden ainoan kerran tunnustin vanhalle kirkkoherralleni mielentilani. Ja voitteko uskoa — hän aivan häpeämättä koetti kääntää huomioni pariin seurakuntamme nuoreen vaimoon, jotka elivät epäsovussa miestensä kanssa? Senjälkeen en ole päästänyt valituksensanaa huuliltani. Mutta sitä enemmän on sisässäni kiehunut. Oli hetkiä, jolloin luulin täytyväni menehtyä, kuten juomareista kerrotaan, sisäisen tulen kuluttamana.
"Ja vielä viimeinen. Vanha taloudenhoitajatar kuoli, ja kirkkoherra otti taloon nuoremman. Minulla oli onnettomuus löytää armo tämän silmissä, mutta kun minä peittelemättä selitin, ett'en tahtonut olla hänen kanssaan missään tekemisissä, jouduin hänen kuolettavan vihansa esineeksi, ja hän olisi mieluimmin työntänyt minut tieltään, ell'ei rangaistusaikani — Jumala tietää kuinka kauan sitä kestääkään — jo olisi siellä loppunut. Minä elän nykyään itsekseni, en syö enään kirkkoherran pöydässä, mutta muuten on kaikki ennallaan: ympärilläni ja itsessäni autiota ja tyhjää — ja kummituksia, jotka vaivaavat minua kuin pyhää Antoniusta; ero on vain siinä, ett'en ole vanhus enkä pyhimys. Jumalani… kunpa voisin Teille kuvata… mutta ei! Te ette ole itsekään onnellinen. Miksi siis tekisin sydämenne surulliseksi toisten kurjuudella!"
Mies oli heittäytynyt tuolille, joka oli ikkunan ääressä ja tuijotti kuunvaloon. Nainen ei ymmärtänyt, mitä hänen tuli arvella äänettömyydestä; että mies ilman kehoitusta oli istuutunut hänen luokseen ja näytti kokonaan unohtaneen hänen läheisyytensä, teki hänet levottomaksi.