"Surkuttelen Teitä todellakin", sanoi nainen vihdoin. "Teidän elämänne on vieläkin epäinhimillisempää kuin minun. Mutta miksi olette valinnut tämän myöhäisen hetken puhuaksenne minulle — miksi ei kaikkea tätä huomenna…"
Mies hypähti pystyyn ja astui hänen eteensä.
"Neitiseni," sanoi hän kiihkeästi, "olkaa vielä kymmenen minuuttia kärsivällinen… minun on vaikeata — huomaan sen kyllä, — olla näyttämättä mielipuolelta silmissänne… ehkä sitä jo puoliksi olenkin… sellainen, joka joittenkuitten asioitten tähden ei kadota järkeään, — tunnettehan tuon sanan… no niin, olemme päässeet kauaksi, vaan ei vielä äärimmäisyyteen. Minä olen vielä parannettavissa, en vielä kokonaan kadotettu, kuten ette Tekään, ja jos löytyy sallimus — suokaa anteeksi tämä jos; olen usein vähällä epäillä Jumalaani! — Hän ojentaa nyt minulle sormen, eikä varmaankaan suutu, jos vedän luokseni koko käden.
"Mieleeni tuli kuin taivaallinen valaistus… jo ennen kuin kävelimme joen rannalla… ja sitten… Teidän jokainen sananne on vahvistanut minua uskossani… ja kun ajattelin, että joku sattuma tekisi tyhjäksi pelastuksen… pidättekö rangaistavana tunkeilevaisuutena, jos rohkenen tehdä pienen poikkeuksen totutuista tavoista, ja etsiä Teitä täällä luonanne, huolimatta siitä, mitä viinuri voisi ajatella, kysyessäni häneltä Teidän huoneenne numeroa?"
Nainen punastui kovasti. "Jumalani", sanoi hän, "sitä en ole ajatellutkaan. Tosin… mitenkä Te olisitte huoneeni muuten löytänytkään? Ja nyt… nyt tiedetään koko talossa, että Te olette luonani… oi, se on hävitöntä, se on sydämetöntä, puolustamatonta… niin minua rangaistaan luottamukseni, osanottoni tähden!"
Hän nousi ja tarttui kynttilään. "Joko Te jätätte minut hetipaikalla, tai pakotatte minut lähtemään huoneesta…"
Mies astui hänen tielleen, tarttui hänen käteensä hellällä väkivallalla ja vei hänet takaisin sohvalle.
"Älkää pahentako asiaa, kallis neitiseni. Rauhoittukaa. Miehellä, jolta kysyin, oli tuskin enää viisi aistiaan jälellä; hän ei tiennyt nimeänne, jota en minäkään hänelle sanonut. Hän tiesi vain, että eräs neiti oli tullut iltajunassa ja opastettu tähän huoneeseen. Minut hän yhtä vähän tunsi, ja kun hän huomenna herää humalastaan, ei hän tiedä mitään tästä myöhäisestä vieraissakäynnistä. Minä olen, kuten Te jo arvasitte, serkkuni vaatteissa ja kun minun teki mieleni mennä teatteriin, jota pappina en olisi uskaltanut tehdä tässä ahdashenkisessä seudussa, peitin ajetun päälakeni eräällä hänen pienistä tekotukistaan niin hyvin kuin voin. Kun pu'in tämän valepuvun päälleni vanhan sukulaiseni aivan autiossa asunnossa, en osannut aavistaa, kuinka pitkälle se veisi minut. Mutta jo teatterissa, kun runoilijan hehkuvat sanat tunkeutuivat sydämeeni, lujittui seuraava ajatus minussa: nyt tai ei koskaan täytyy minun etsiä pelastustani. Ja silloin opin tuntemaan Teidät — myöskin ihmiselämän, joka tulisi menemään turmiolle vailla kaikkea onnea, myöskin voimakkaan, elämänhaluisen sielun, jonka täytyisi nääntyä erämaassa — ja silloin huusi ääni sisässäni: pelasta myöskin Hänet! Tämä jalo, uljas, rohkea tyttö, joka hylkää sinun avuntarjouksesi, koska raha ei enään voi häntä auttaa, sillä hän kaipaa rakkautta ja sielua, joka häntä ymmärtää, joka on hänelle sukua ja samanarvoinen — oi, kallein neitiseni, kun niin äänettömänä kuljin vieressänne oli se vain siitä syystä, että liian raju tunteitten virta riehui sydämessäni, enkä voinut muuten tuoda tunteitani esiin kuin siten, että kiersin käteni ympärillenne ja suutelin Teitä. Se ei ollut mikään julkea, kevytmielinen hellyyden ilmaus, joka voi loukata Teidän ylpeyttänne naisena. Se ei myöskään ollut hyvästijättö, vaan minun puoleltani, jota ette varmaankaan voinut aavistaa, hiljainen ja samalla totinen lupaus, että vihkin elämäni Teille, pelastaakseni Teidät ja itseni, paetakseni yhdessä kanssanne vapauteen, elämään, ilman arvelua, heti paikalla tällä hetkellä, jos vain Te voitte saada tarpeeksi rohkeutta ja luottamusta minuun, nyt kun tiedätte, kuka olen!"
Puhuja astui aivan Klaaran luokse ja aikoi tarttua hänen käteensä; hänen poskensa hehkuivat, hänen tummat, haaveilevat silmänsä olivat suunnatut kuumeisella jännityksellä naiseen.
Uurre suupielessä vavahti huomaamatta.