"Te olette järjetön!" sanoi hän hiljaa. "Tahdotteko uskotella minulle, että olette rakastunut minuun? Menkää! Niin hupsuna ette itsekään voi pitää minua, että voisin luulla Teidän ihastuneen minuun korvia myöten. Jos olisimme tavanneet toisemme jollakin Robinson-saarella, Te ainoa mies ja minä ainoa nainen, olisin ehkä lopultakin voinut uskotella itseäni, että me olisimme luodut toisillemme tai ainakin ohjatut toistemme luo. Mutta minne pakenisimmekin — vaikkapa suoraan aarniometsiin…"
"Ja miksi ei aarniometsiin?" katkaisi mies hänen puheensa ja tarttui vihdoinkin hänen käteensä, jota nainen turhaan koetti vetää pois. "Minä en ymmärrä Teitä. Miksi en rakastaisi Teitä? Ettekö Te ole rakastettava? Vakuutan, ett'en ole koskaan tavannut naisolentoa, en edes ennen kylään joutumistani, joka olisi minuun tehnyt niin ihmeellistä vaikutusta. Te hymyilette niin omituisesti, muistutatte nuorta kreivitärtä. Jumalani, se oli ensi lempi, niin hupsu ja mieletön kuin sellaisen tulee ollakin. Hän oli nuori ja kaunis; minä näin hänet joka päivä ja se oli kielletty hedelmä nuoruuteni paratiisissa. Nyt — eikö kaikki ole vallan toisin? Te ette enää ole nuori, kuten sanotte — ja minä olen elänyt ja kärsinyt. Ja me olemme hengenheimolaisia ja kärsimme samanlaista sietämätöntä orjuutta ja kohtaamme toisemme samalla pelastuksen tiellä. Mutta ei enempää siitä! Minä en vain hädän pakottamana kiinny Teihin. Kuka estäisi minua nyt lähtemästä perintöni kanssa etsimään aarniometsiä, unohtamaan ja katoamaan tietämättömiin, ja alkamasta uutta elämää vapaana miehenä. Mutta minä en voi lähteä ilman Teitä; minä olen kerran pitänyt Teitä käsivarsissani ja minä tulisin tuntemaan ikuista tyhjyyttä, ell'ette Te etsi ikuista turvaa minun rinnallani. Te ette tunne itseänne kuten minä Teidät tunnen. Te olette nähnyt kasvonne, vartalonne, koko olentonne vuosikausia pienen kulmakunnan himmeässä peilissä. Uskokaa minua, Te olette kyllin nuori, kyllin viehättävä tehdäksenne miehen ylenmäärin onnelliseksi, jos vain voisitte kokonanne antautua hänelle, jakaa riemunne ja surunne hänen kanssaan kuolemaan saakka…!"
Puhuja ei voinut nähdä toisen kasvoja puhuessaan tätä nopeasti pulppuavalla äänellä. Nainen oli painanut leukansa syvälle huiviin, silmät olivat suletut ja hampaat puristetut tiukkaan kiinni toisiinsa. Usean kerran tapahtuvan vavahduksen voi mies huomata, ja käsi, jota hän piti omassaan, oli kylmä ja kostea.
Hän kumartui naisen puoleen. Ennenkuin hän tahtoi ja tiesikään, oli hän liukunut maahan hänen jalkoihinsa, tarttunut toiseenkin käteen ja koetti katsoa hänen kasvoihinsa. "Klaara", huusi hän rukoilevasti, "olenko loukannut Teitä? Te olette vaiti — Te ette tahdo mitään tietää minusta…"
Äkkiä veti nainen pois kätensä ja teki kärsimättömän alakuloisen liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut työntää toisen luotaan. Mutta mies painoi hänen polvensa rintaansa vasten ja jäi paikalleen.
"Mitä Te teette?" sai nainen vihdoin vaivalla sanotuksi. "Nouskaa… ette ole järjissänne… jos joku tulisi… jos löydettäisiin Teidät polvillanne edessäni… Teidät, pappi… oi, Jumalani, ettekö Te ymmärrä, että kaikki, mitä Te olette puhunut, on mahdotonta, kymmenkertaisesti, tuhatkertaisesti mahdotonta! Minua surettaa Teidän asemanne — täytyykö minun nyt vasta sanoa se teille? — en sen tähden, että pitäisin Teitä vihattavana tai halveksittavana — sitä tehdäkseni surkuttelen Teitä liiaksi — mutta kuka poistaa Teistä vihkimisen? Voitteko piilottaa omantuntonne kuten ajetun päälakenne? Ja kuolemansynnin, jonka ai'otte tehdä — kenen tähden tekisitte sen? Kuihtuneen olentoparanko puolesta, joka on vanhempi kuin Te, lohduttomampi, toivottomampi, joka liiankin pian saisi Teidät katumaan syntiänne! Menkää kotiinne ja nukkukaa pois tämä järjetön haave. Olen vakuutettu, että Te huomenna päivän noustessa ette itsekään ymmärrä, mitenkä jouduitte tähän kummalliseen huumaukseen".
Mies ei liikahtanut. Nainen tunsi hänen kuuman hengityksensä polvillaan. Veri virtasi yhä riehuvammin sydämeen. Alhaalla pauhasi tanssimusiikki yhä.
"No hyvä", sanoi mies ja pyyhki toisella kädellä otsaansa, "varmaankin se on hupsuutta mitä puhun ja juuri sentähden riippuu kaikki siitä, että heti teemme voitavamme pelastuaksemme vielä tänä yönä. Kun huomenna, kuten sanotte, päivän koittaessa järjettömyys on kadonnut, olemme ehkä taas arkoja ja heikkoja ihmisiä ja taivumme jälleen ikeemme alle. Jotkut asiat onnistuvat ainoastaan silloin, kun ei ole oikein järjillään. Älkää pelätkö mitään, annanhan Teille vapauden", — puhuja nousi maasta makaavasta asennostaan — "ja nyt päättäkää. Kello puoli yksi lähtee yöjuna ja huomisaamuna aikaisin olemme Leipzigissä, illalla Hamburgissa. Rahaa on minulla, muuta saapi tiellä. Teillä on lomaa määräämättömäksi ajaksi, minulla taas viikoksi. Aikaisemmin ei siis kukaan kaipaa meitä. Tulkaa! Te ette vielä ole purkanut tavaroitanne, kuten huomaan. Sitä parempi. Yhdessä tunnissa pääsemme siis alottamaan matkaamme vapauteen ".
"Minä en estä Teitä", lausui puhuteltu koleasti. "Tehkää, mikä on puolustettavissa ja minä toivotan teille onnea matkalle. Minä… voitteko luulla, että minä jätän velvollisuuteni yhtä kevyesti kuin Te? Kun kaksi tekevät samaa, ei tulos ole sama, olen kerran kuullut sanottavan. Te olette kevytmielisempi kuin minä; Te ehkä pääsettekin sillä pitemmälle, mutta minä en voi muuttaa itseäni toiseksi, nyt en ainakaan enää. Paino on rasittanut minua liian kauan ja se on vienyt innostusvoimani; minä olen pikkumainen ja epäröivä, olisin lyijypainona jaloissanne; alati kuulisin äänen sisässäni sanovan: sinä et ole luotu maailmaa kulkemaan kuin mustalainen; sinä olet viheliäinen pikkukaupunkilainen, jonka olisi pitänyt pysyä aitauksessaan; mitä sinä olet etsivinäsi Amerikasta? Sinä et ole oppinut muuta kuin kantamaan kahleita; nyt ikävöit vankikoppiisi — ja se on sinulle oikein!"
Nainen oli kokonaan irtautunut miehestä, astunut ikkunan ääreen ja hengähtänyt jonkun kerran yöhön. Nyt hän taas äkkiä kääntyi.