"Oletteko Te vieläkin täällä? Ettekö ole minua vieläkään ymmärtänyt? Siitä huomaatte, että me emme sopisi toisillemme. Te luulette voivanne uskotella minulle, että saisitte minut lähtemään, että jättäisin isäni turhaan odottamaan kreivin vastausta, joka vihdoin pakoni johdosta saisi syyn olla antamatta miehelle, jolla on maatakiertävä tytär, mitään apurahaa. Viimeisen kerran siis: jättäkää minut! Ymmärrän kyllä pitää arvossa Teidän esityksenne; Te olette tavallanne jalo ihminen, joskin kiihtynyt; Te ette vielä tunne maailmaa. Ehkä — Teidän asemassanne — vaikkakaan en ymmärrä, miksi juuri olette minut etsinyt…"
"No hyvä!" katkaisi mies puheen. "Jätän Teidät nyt, neitiseni. Mutta vain ehdolla, ett'ei tämä ole Teidän viimeinen sananne. Huomenna, päivällisen aikoihin tulen takaisin, ja silloin kai olette miettinyt kaikki valmiiksi ja sanotte minulle päätöksenne. Sanon vielä kerran, vaikkapa nimitättekin minua itsepäiseksi ja järjettömäksi: minä en pakene ilman Teitä. En olisi iloinen vapaudestani jos olisin jättänyt Teidät jälelle. Ajatelkaa asiasta mitä tahdotte; minä rakastan Teitä, ja jos Te ette tahdo kuulla minua, on vallan samantekevää, mitä minusta tulevaisuudessa tulee. Huomenna siis, niinkö?"
Mies seisoi niin totisena ja avomielisenä hänen edessään, ett'ei nainen voinut olla ojentamatta kättään jäähyväisiksi, jolle mies kunnioittavasti painoi huulensa, ja lupaamatta kaikki, mitä tämä oli pyytänyt.
Sitten hän jäi yksin.
* * * * *
Hän ei sulkenut silmiään tänä yönä. Häämelu oli aikoja sitten vaijennut; kaikki talon asukkaat nukkuivat valoisaan aamuun saakka, mutta tuo rauhaton olentoparka ullakkohuoneessa istui yhä nojatuolissa ikkunan ääressä ja katseli suurin silmin taivasta, kunnes se vähitellen aamunkoiton varjostuksien ja hämärän jälkeen tuli aivan kirkkaaksi. Vasta silloin hän heittäysi vuoteelle. Näytti siltä, kuin olisi hän nyt saanut rauhan tai ainakin aselevon rauhattomassa rinnassaan, sillä torimelusta huolimatta, joka kuului hänen alapuoleltaan, hän nukahti sikeästi ja sai siten kahdessa tunnissa kaiken laimiinlyödyn unen takaisin.
Noustessaan ja astuessaan kuvastimen eteen hän itsekin ihmetteli unettomia kasvojaan ja kirkkaita silmiään. Vieläpä hänellä oli väriä poskillakin, ja ryppy alahuulessa näytti kokonaan kadonneen. Hän pukeutui hitaasti ja kaikella huolella, koetteli useita eri tukanmuodostuksia, mutta päätti vihdoin jättää molemmat runsaat hiuspalmikot aaltoilemaan vapaina. Kauan kesti myös ennenkuin hän oli tullut selville siitä, mikä puku hänelle tänään paraiten sopisi. Laukussa oli kaksi vaatekertaa. Toinen niistä oli silkkipuku ja samalla juhlapuku, mutta se ei oikein sopinut tänään, sillä päivä oli siksi kesäinen; hän ei voinut käsittää, miksi hän oli sen ottanut mukaansakaan. Eihän anomuskäynnillä sopinut käyttää silkkipukua, olipa se sitten vaalistunut tai ei; näyttäisihän pikkukaupunkilaismaiselta ja päättömältä jos hän, kuten oli ajatellut, pukeutuisi komeaan juhlapukuun esittäessään itsensä kreiville. Hän päätti siis valita vaalean, perhosilla ja pienillä köynnöskasveilla kirjaillun musliinipuvun, joka tosin oli hieman vanhanaikainen, mutta joka sopi hänelle paremmin, etenkin jos hän käyttäisi suurta olkihattua mustine nauhoineen.
Renki, jonka hän kohtasi alhaalla eteisessä, hämmästyi eikä ollut tuntea tuossa keveästi esiinleijailevassa neidissä eilistä harmaata yksinkertaista naista. Hämmästyksen esine huomasi tietysti tämän, ja tuo tahdoton kohteliaisuus teki hänelle salaa hyvää.
Näin hän kulki torin poikki kohti linnankukkulaa.
Puoli tuntia myöhemmin tuli eräältä sivukadulta nuori mies, joka jäi seisomaan vastapäätä "Kolmea kypärää" ja tarkasteli vastapäätä olevan vanhan taion kivisen holvikäytävän varjosta ravintolan ylimpiä ikkunoita. Hänen tarkastamansa ikkunat olivat ylimpänä katonrajassa ja peitetyt vihreillä uutimilla. Mies ei näinollen kauaksi aikaa jäänytkään hyödyttömälle tarkastuspaikalleen, vaan päätti viettää aikansa päivälliseen saakka pienessä metsikössä linnankukkulan juurella.