Hänkin oli muuttunut eilisiltaiselta ulkomuodoltaan. Perityn, liian ahtaan, lyhyen ja melkein naurettavan puvun asemesta oli hänellä nyt päällään sopivampi yksivärinen kesäpuku, jonka hän oli valmiina ostanut pukukaupasta. Kaulassa oli höllästi sidottu pitkäliuskainen musta silkkihuivi. Näöltään oli hän nyt komeampi kuin eilen. Tytötkin katselivat hänen jälkeensä, mutta hän ei kääntänyt päätään vasemmalle eikä oikealle; rauhallisesti katseli hän eteensä ja täyteläiset huulet olivat puserretut lujasti yhteen.
Hän nousi ajatuksissaan loivasti kohoavaa linnanmäkeä jonkun matkaa, kun hän äkkiä katsahti ylöspäin ja huudahti ilosta ja hämmästyksestä. Hän, jota hän juuri äsken oli ajatellut, tuli vastaan kapealla polulla, joka luikerteli varjoisien puitten välissä ja tervehti iloisemmin ja teeskentelemättömämmin kuin hän oli toivonutkaan. Nainen näytti olevan tyytyväinen kun mies häntä suurin silmin tarkasti kiireestä kantapäähän ja näytti pitävän melkein uutena tuttavana. Mies ei kuitenkaan lausunut mitään kohteliasta huomautusta edullisesta muutoksesta, ja nainen itsekin oli ilmaisematta, kuinka kaunis toinen oli sopivammassa puvussa. Mies näytti kainoudesta unohtavan tarjota käsivarttaan ja kysyi kevyesti punastuen, kuinka hän oli nukkunut yönsä, ja kun nainen vastasi nauraen: ei puolta tuntiakaan koko yönä! näytti hän käyvän hajamieliseksi ja kulki äänetönnä ja alakuloisena hänen vierellään linnanmäkeä alas.
Nainen oli kuitenkin ystävällinen ja puhelias ja kertoi hänelle, että hän oli käynyt vieraisilla nykyisen linnanhoitajan luona tuolla ylhäällä ja tarkemmin tiedustellut herrasväen paluuta. Se tapahtuisi vasta viiden tai kuuden päivän kuluttua. Kun tämä tiedonanto yhä enemmän näytti masentavan miestä, käänsi nainen puheen toisaalle ja kysyi, miten hän oli viettänyt aamuhetkensä.
Mies kertoi, että hän oli ollut serkkuvainaansa asunnossa ja tarkastanut, mitä kaikkea hän voisi ottaa mukaansa tuosta irtaimistosta. Talouskaluista, jotka tämä vuosia sitten oli hankkinut ollessaan kosima-aikeissa, mutta joka sitten kuitenkin oli rauennut, oli suurin osa vielä jälellä käyttämättömänä vieläpä purkamattomana kaapeissa ja laatikoissa: pöytäkalusto ja makuuvaatteita, kyökkiastiota ja muutakin niin runsaasti, että hyvin vieläkin voisi niistä varustaa uuden talouden. Hän oli "joka tapauksen varalta" — kuten mies punastuen sanoi — alkanut pakata näitä tavaroita pariin lujaan kirstuun; erään laatikon hän oli täyttänyt vainajan kirjoilla. Mitä olisi tehtävä huonekaluilla — ottaisiko ne mukaan vai myisikö — jälkimäinen olisi kyllä hankalata, ell'ei niistä voisi päästä ilmaisematta itseään. Kaiken tämän oli hän tehnyt puoliksi koneellisesti saadakseen ajan kulumaan. Mitä vanhoista romuista? Muuttolintukin rakentaa pesänsä kaikkialle missä tarvitsee, eikä kuleta mukanaan olkia meren yli.
Puhuttuaan odotti mies, että nainen epäilemättä nyt ryhtyisi pääasiaan ja ilmaisisi päätöksensä, kun päätösaika kerran oli kulunut loppuun. Mutta nainen ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän näitä vihjauksia, puheli vain turhanpäiväisistä asioista, ja kun he huomaamatta olivat saapuneet kaupungin ulkopuolelle ja lähestyivät erästä pientä ravintolaa, joka sijaitsi metsäisen kukkularivin juurella linnanvuoren ja virran välissä, esitti nainen, että he söisivät yhdessä päivällistä tuossa puutarhassa, joka oli hänelle tuttu vanhoilta ajoilta. Ravintola oli siihen aikaan ollut mainittu hyvästä kyökistään ja talo ei varmaan vieläkään ollut kokonaan menettänyt vanhaa mainettaan.
Mies suostui kaikkeen, mitä toinen toivoi ja tahtoi. Yö näytti vaihtaneen heidän roolinsa; mies oli muuttunut empiväksi, nainen taas luottavaksi ja yritteliääksi. Ja kummallekin sopi hyvin tämä vaihto.
Miehen eilisiltanen kiihtynyt seikkailumainen esiintyminen, joka naista oli pelottanut, oli kadonnut, ja sen sijaan oli hänen kasvoillaan vieno nuorukaisen ilme, silmien kuitenkin loistaessa pidätettyä tulta. Ja ymmärrettävää on, että teeskentelemätön nauru teki toisenkin kasvot taas nuoriksi, melkeinpä herttaisiksi.
Siten he astuivat puutarhaan, jossa ei vielä ollut ihmisiä, etsivät varjoisimman lehtimajan ja tilasivat päivällisen isännältä, joka ei oikein tietänyt mitä ajatella tästä harvinaisesta vierasparista. Oli lämmin ja ruusut tuoksuivat väkevästi. Nainen otti heti päästään olkihatun ja mies huomasi nyt kuinka hienopiirteinen hänen päänsä oli, kun palmikot olivat vapaina. Mutta hän ei sanallakaan ilmaissut, että toinen miellytti tänään enemmän kuin eilen. — Nainen kysyi eikö hänkin ota hattua päästään, mutta kun mies ääneti pudisti päätään, punastui kysyjä äkkiä. Hän ymmärsi, että mies häpesi keskellä päivää esiintyä serkku-vainaansa tekotukassa.
He söivät. Ravintolan isännän kaksitoistavuotias tytär palveli heitä. Tämä oli orpo äidistään, sillä äiti oli kuollut joitakuita kuukausia sitten. Tytöt ovat kaikki heinänteossa, oli isäntä sanonut, siten selittäen palvelusväen puutteen. Tyttösellä oli musta nauha kaulassa, ja hän oli puettu harmaisiin vaatteihin; silmät olivat syvämietteiset. Kun Klaara ojensi hänelle täytetyn viinilasin, kyyneltyivät tytön silmät äkkiä. Kauan sai Klaara pyytää ennenkuin hän sanoi syyn kyyneliinsä. Niin oli äiti aina ojentanut hänelle lasinsa! tunnusti vihdoin tyttöparka ja juoksi nopeasti lehtimajasta, eikä enää näyttäytynyt.
Tämä sai kummankin vaikenemaan. Mutta vihdoin johti Klaara puheen tästä pikkuseikasta ja osasi johtaa sitä niin viisaasti ja hupaisasti että hänen arka seuralaisensa piankin lämpeni. Klaara alkoi puhella uskostaan ja epäuskostaan ja mies tunsi olevansa tutulla väylällä. Oli omituista, että heillä molemmilla oli melkein samanalaiset mietteet siinä asiassa ja että he yllämainitulla tavalla olivat yrittäneet niistä päästä. He syventyivät niin hartaasti näihin teoloogisiin omantunnon tutkistelmiin, ett'eivät huomanneet, kuinka aika joutui, että päivällisaika muuttui ehtoopäiväksi ja että puutarha täyttyi kaupungista tulleilla kahvivierailla, jotka kaikki ihmettelevin silmin katselivat ohikulkeissaan tuohon innokkaasti keskustelevaan pariin kuusama-lehtimajassa. Vasta läheiseltä keilaradalta kuuluva kuulan jyrinä säikähdytti heitä.