"On tullut myöhä", sanoi Klaara. "Mihin ryhdymme? Nyt vasta tunnen, ett'en yöllä nukkunut. Ehkä tekisin paraiten jos nukkuisin hieman, sillä en tiedä mitenkä muuten jaksan iltaan saakka".
"Isännällä on ehkä joku hiljainen ja vilpoisa huone, jossa voisitte levätä. Saammehan kysyä".
Mies tyhjensi lasinsa ja astui sitten lehtimajasta. Hänen ryhtinsä oli nyt vapaampi ja varmempi kuin aamupäivällä kohdatessa, ja hän tarttui, ikäänkuin se olisi ollut aivan luonnollista, Klaaran käsivarteen ja johdatti häntä uteliaasti pöytienääressä katselevien ihmisryhmien lomitse talolle. — Isäntä ohjasi vieraat yläkerrokseen ja aukasi erään huoneen oven. Ikkunasta ei nähnyt puutarhaan, vaan sensijaan pilkisti kaupungista kastanjapuitten välitse torneja, rakennusten päätyjä ja kappale linnaa.
"Täällä saapi herrasväki olla rauhassa", sanoi isäntä ja poistui jälleen nopeasti toisten vieraitten luo.
Kumpikin seisoi ikkunan luona vieläkin käsi kädessä, kuten olivat tulleetkin.
"Täällä on kylmä!" sanoi Klaara kotvasen kuluttua ja värisi hieman. Hänen kätensä liukui hiljaa miehen käsivarresta ja hän pyyhkäsi otsaansa ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkiä pois sumua silmistään.
"Kuinka omituista on elämä!" jatkoi hän itsekseen. "Tuolta ylhäältä katselee nuoruuteni, ja minä seison täällä; minusta tuntuu kuin olisi koko välillä oleva aika pyyhitty pois elämästäni, sillä minä katselen maailmaa vielä samoilla silmillä kuin siihenkin aikaan tuolta linnankukkulalta. Ne ovat hyvinkin lapsellisia ajatuksia."
"Klaara", sanoi mies tuskin kuuluvalla äänellä puheeseen, "Te olette vieläkin velkaa minulle vastauksen, jota viime yönä Teiltä pyysin. Tai täytyykö minun pitää äskeistä puhettanne vastauksena?"
Puhuja tarttui toisen käteen; se oli taas kostea ja kylmä kuin viime-yönä, vaikka posket nyt paloivatkin.
Klaara katseli hänen ohitseen ikkunan edessä kasvavien puitten vehreyttä.