"Tiedättekö, mitä minä sain tietää tänään linnassa? Aloin tiedustella nuoren herrasväen paluuta ja satuin kysymään nuoren kreivin suhdetta isänsä palvelijoihin. Linnanhoitajan rouva, joka varmaankin taisi huomata tiedusteluni tarkoituksen, sanoi minulle heti, että nuori kreivi aikoo jättää kaikki ennalleen. Hän oli muun muassa itse nähnyt meidän eläkerahamme vuos'neljänneksen osotuksen. Kun ei minulla ole täällä muuta asiaa, voin nyt rauhallisesti palata kotiin. Nyt ymmärrätte miksi olen iloisempi tänään kuin eilen".
Mies pusersi hänen kättään, ikäänkuin hän olisi saanut kiittää puolestaan Klaaraa tästä ilosta.
"Ja nyt?" kuiskasi mies.
"Ja nyt — nyt eivät asiat ole paljoakaan muuttuneet; on vain olemassa yksi seikka, jonka olen pannut ehdoksi. Mielettömyyttä, hupsuutta se on ja tulee olemaan, katua saa joka tapauksessa, toinen ainakin. Mutta eihän ilman mitään tule uudestaan nuoreksi, vaikkapa vain neljäksikolmatta tunniksi. Älkää luulko, ett'ei minulla vieläkin ole niin paljon tajua, että hyvin ymmärtäisin, mikä hullunrohkea olento olen, kun en vastaa kieltävästi kysymykseenne. Mutta se liiankin tunnettu elämä, johon minun täytyy palata — tuhat kertaa enemmän se kauhistuttaa minua kuin kaikki tuntematon, johonka te tahdotte vietellä minua, ja jossa voin katkaista kaulani tai murtaa sydämeni. Keski-yön aikaanko lähtee pikajuna? Kun olen täällä nukkunut jonkun tunnin, löydätte minussa uljaan matkaseuralaisen".
Mies oli vetänyt hänet ikkunan luota; he seisoivat keskilattialla vastapäätä toisiaan.
"_Matka_seuralaisenko vain?" sammalsi hän. "Eikö muuta?"
Ei tullut vastausta. Kysyjä veti lähemmäksi itseään äänettömän toverinsa, tämä vastusti hetkisen ja vaipui sitten tahdottomasti toisen käsivarsiin.
* * * * *
Kymmenen päivää oli kulunut. Hamburgin katuja vaelsi kaksi henkilöä, joita useat vastaantulijat kääntyivät katsomaan, vaikka heidän ulkomuotonsa ei voinutkaan herättää erityistä huomiota, varsinkaan tällaisessa satamakaupungissa, jossa vilisee jos jonkinlaisia ulkomaalaisia. Vähemmin huomattava oli pulska, nuori mies, olkihattu päässä, puettuna harmaaseen kesäpukuun. Hänellä oli täyteläiset, heleänpunaset kasvot, joita puoliksi varjosti voimakkaasti kasvava musta parransänki, josta tummanpunaset huulet ja valkoiset hampaat hymyillen pistivät esiin. Hänen naisseuralainsensa oli jo harvinaisempi näöltään. Vaalea musliinipuku oli sekä aineen että kuosin puolesta vanhan loppuunmyytävän tavaran näköistä; samoin näytti olkihattukin mustine nauhoineen jääneen puolen tusinaa vuotta muodista jälelle. Mutta kummallisempi kuin tämä pikkukaupunkilais-puutteellisuus, oli se vastakohta, mikä ilmeni toistensa vieressä kulkevien mielialassa ja käytöksessä.
Nuori mies oli työntänyt hattunsa jonkunverran niskaan, joten hänen korkea valkonen otsansa oli paljastunut hiusmartoa myöten. Hän harppasi pitkin hitain askelin silmäillen kaikkialle iloisesti ja tulisesti, kuten ylioppilas, joka loma-aikana on huvi-matkalla katsomassa minkä palasen maailmasta voisi anastaa. Milloin hän huomasi jotain hauskaa tai mieltä kiinnittävää, naurahti hän lyhyesti ja tyytyväisesti, kuten sellaiset ihmiset, jotka ovat juoneet hyvää viiniä jo niin runsaasti, että hädin tuskin voivat pitää koossa viittä aistiaan ja olla erehtymättä unen ja todellisuuden välillä, ja josta mielentilasta muutamin paikoin tuttavallisesti sanotaan: "he loistavat". Ja kuitenkaan hän ei ollut juonut enempää kuin puoli pulloa "Medoc'ia", josta vielä oli tyrkyttänyt lasillisen seuralaiselleen. "Loisto" hänen silmissään oli nuoruuden, vapauden ja seikkailuhalun tuottamaa huumausta, joka oli sitä vaikeampi hillitä, mitä katkerampi se paino oli ollut, jonka alla hän oli nääntynyt kaksikymmentä seitsemän vuotta.