Hän puhui paljon ja äänekkäästi ja osotteli puhuessaan oikealla kädellään, johdattaen vasemmalla toveriaan. Hän ei tätä tehdessään huomannut, että tälle oli vaikeata pysyä hänen rinnallaan. Nainen kulki pää yhä riipuksissa, ja hänen kasvonsa olivat alakuloisen uupuneet kohottaessaan ne; kun mies kerran pysähtyi erään ikkunan eteen, näyttääkseen hänelle jotakin, joka kiinnitti hänen huomiotansa. Molemmat pitkät palmikot, jotka tyttömäisesti riippuivat selällä, eivät oikein sopineet tuohon arkaan, vanhakkaaseen esiintymiseen.
"Katsohan tuota kaunista sinistä pukua! Mikä silkinkiilto siinä on — ja maksaa vain kaksikymmentä taaleria. Ostanko sen sinulle, Klaara? Se sopisi sinulle luultavasti hyvin".
"Luulen, että sinä pilkkaat minua, Joosef! Minun ihooni! Ja sinähän tiedät, että minä en tahdo ottaa mitään lahjaksi sinulta. Voin tuskin kärsiä ajatustakaan, että minun niin kauan vielä täytyy elää sinun kustannuksellasi, kunnes olemme saapuneet toiselle puolelle, jolloin voin itse ansaita elatukseni."
"Sinun lapsellisia ennakkoluulojasi!" lausui Joosef hyväntahtoisesti nauraen. "Etkö sinä ole minun omani kuten minäkin sinun? Jos me olisimme jo vihityt, voisitko sinä vielä silloin väittää yhteisomaisuuttamme vastaan? Vaan kuten tahdot. Amerikassa ei varmaankaan sinipukuinen opettajatar voi herättää niin paljon luottamusta kuin musta- tai harmaapukuinen ".
"Minä toivoisin, että jo olisimme siellä!" sanoi Klaara tuskin kuultavasti heidän yhä jatkaessaan matkaansa.
"Minusta olisi se myöskin hyvä", jatkoi Joosef hetken kuluttua, "vaikka en ota osaa suruusi, luullessasi, että jotakin tapahtuu, joka rikkoo suhteemme. Pitkään aikaan ei meitä kaivata, sillä minä olen kirjoittanut vanhalle kirkkoherralleni, että lain muodollisuudet perinnönjaossa kestävät niin kauvan; sinun omaisesi taas luulevat, että kreivillistä herrasväkeä on odotettava kolme viikkoa. Minulla ei siis olisi mitään sitä vastaan, että jäisimme tutustumaan perinpohjin tähän suureen kauniiseen kaupunkiin. Kuka tietää, vaikkapa ei New-York meitä niin miellyttäisikään. Joka tapauksessa täytyy siellä ruveta puhumaan englanninkieltä, eikä siellä enää olla saksalaisella maaperällä. Mutta minä toivon, Klaara, että sinä siellä saat taas kirkkaammat silmät".
"Minä näen liiankin hyvin!" vastasi puhuteltu tuskin kuultavasti, kietoen kesäviitan tiukemmalle hartioista, ikäänkuin häntä olisi paleltanut.
Joosef jäi seisomaan ja katsahti häneen. Käsivarsi liukui hänen kainalostaan.
"Oletko sairas?" kysyi hän tuskallisen rauhattomalla äänellä. "Mikä sinua vaivaa, Klaara? Olenko loukannut sinua? Ja vielä kyyneliäkin! Mikä omituinen olento sinä olet! Tässä avoimella kadulla… kun juuri olemme niin hupaisesti aterioineet… ja nyt tämä ihana kävelyretki vilkkaassa kaupungissa kauniilla ehtoosäällä… Minä en ymmärrä vähääkään tuosta kaikesta!"
"Suo anteeksi!" nyyhkytti Klaara pyyhkien nopeasti kädellään silmiään. "Se oli vain kohtaus — sinähän tiedät, että minulla on raskas sydän, kun sitävastoin sinulla on kevyt — ja minä olen niin heikko ja tyhmä; lausun heti julki kaiken mikä johtuu mieleeni. Tahdon olla malttavainen — sinä olet niin hyvä minulle, Joosef; on kerrassaan kelvotonta palkita sinua tällä tavalla. Mutta nyt minä tahdon tästälähin käyttäytyä paremmin. Älköön enää koskaan tällainen apea mieliala katkeroittako elämääsi!"