"Ei!" huudahti Joosef ja tarttui hänen käteensä, jonka hän asetti jälleen käsivarrelleen, "kerro minulle kaikki, minulla on siihen oikeus, sillä sinä olet minun vaimoni, elämänkumppanini; meidän tulee jakaa kaikki yhdessä, minkä taivas meille lähettää. Kuinka usein olen lausunutkin samaa nuorikkoparille, jonka olen vihkinyt! Nyt on minun itseni pantava se täytäntöön. Ja jos sinä rakastat minua, Klaara, niin ota samalta kannalta asiat kuin minäkin. Me emme voi enää peräytyä; meidän täytyy purjehtia eteenpäin hyvällä tuulella. Ymmärrän; hyvin, että sinun mielesi on surullisempi kuin minun. Onhan sinulla läheisiä ihmisiä, jotka jätät, vaikka he sinua vaivasivatkin. Minä sensijaan jätän vain viran, joka tuli minulle helvetiksi. Nyt ei meillä ole muuta kuin oma itsemme; siihen sinunkin täytyy tottua. Jos minä olisin ollut viisaampi ja tuntenut sinut paremmin, en minä olisi koskaan kehottanut meitä pysähtymään tänne. Itse asiassa oli hyvin lapsellinen oikku, että me mieluummin tahdoimme lähteä Schiller-laivalla kuin jollakin edellisellä, vain siitä syystä että olimme tutustuneet 'Kavaluudessa ja rakkaudessa'. Nyt se on kuitenkin tapahtunut, ja kuluuhan aika huomeniltaankin. Älä yhäti vain tuijota noin suoraan eteesi, rakkahin, vaan tee kuten minäkin ja katsele katuja, kauppoja ja ihmisiä. Eikö kaikki tunnu siltä kuin katsoisi satumaiseen näköputkeen? Ei pääse tuskin käsitykseenkään, kun jo taas kuvat nopeasti vaihtuvat".
Klaara puristi hiljaa hänen käsivarttaan.
"Sinä olet hyvä, Joosef!" kuiskasi Klaara. "Ole vain kärsivällinen minulle. Minä toivon, että vielä kerran tulen nuoreksi!"
He olivat kulkeneet ilman päämäärää ja saapuivat nyt, auringon vielä kullatessa kirkontornien ylimpiä huippuja, Sant Paulin esikaupunkiin, niin kutsutulle "Hamburgin vuorelle", jossa, kuten tietty, harva se talo on tarkoitettu tyydyttämään merellä kulkevan väestön useinkin hyvin epäilyttäviä huvitushaluja. Siellä on tanssihuoneustoja, teatteripahasia, eläinnäyttelyitä, kapakoita ja kauppakojuja yhdessä sekasotkussa, ja kaduilla kuljeskelee hämärässä kirjava, kaiken säätyinen ja kaikilta ilmansuunnilta kokoontunut ihmispaljous, jossa kuulee kaiken maailman kieliä ja joka seuraavana aamuna hajoaa yli maitten ja vesien kaikkiin kompassin suuntiin. Nuoren miehen silmät, jotka hetken aikaa olivat olleet synkät toverin alakuloisuuden vuoksi, säihkyivät jälleen, kun hän silmäili tätä harvinaista lainehtimista. Nyt juuri sytytettiin ensimäiset lyhdyt, kauppakojujen edessä olevat kirkkaat kaasuliekit leimahtivat, ja kuuluttajat, jotka iltanäytäntöjä varten ryhtyivät jälleen työhönsä, huutelivat kilpaa käheine äänineen, voittaakseen, jos mahdollista, posetiivit ja eläin- ja ratsutaituriaitauksien edessä soittavan turkkilaisen musiikin. Klaara, painautui lujemmin kuljettajansa käsivarteen, ikäänkuin melu olisi tuntunut hänestä kamalalta, vaikk'ei kukaan enää kiinnittänyt häneen huomiota. Hän huomasi, mitenkä monet musta- ja vaalearipsiset silmät katselivat hänen ystäväänsä, jonka pitkä vartalo ja avoimet kasvot vetivät ohikulkevien naisten huomion puoleensa, Joosefin itsensä näköjään aivan viattomasti katsoessa tuota kuten harvinaista näytelmää.
"Sinä olet varmaankin uuvuksissa", sanoi Joosef, kun hän tunsi, että hänen seuralaisensa yhä raskaammin riippui hänen käsivarressaan. "Tämä kansanvaellus ei tietääkseni miellytä sinua. On ihmeellistä, mitenkä minä, vaikka tulenkin vain kylästä, en milloinkaan saa tarpeeksi melua ympärilleni, vaikka sinulle taas ei mikään katu ole kyllin hiljainen. Tiedätkö mitä? Tuolla minä näen talon, jonne menee hieman säädyllisempää väkeä, tuo suuri valkoinen talo, jossa on kaksi pylvästä sisäänkäytävän luona ja niissä suuret ilmoitukset: 'Englantilaisten kansallislaulajain konserttisali'. Minä ajattelen, että voisimme kuunnella hetkisen tuolla sisällä, siksi kunnes sinä olet levännyt, ja sitten lähtisimme aivan suoraa päätä hotelliimme, nukkuaksemme oikein kunnollisesti viimeisen yömme lujalla maaperällä".
Klaara nyökkäsi ja puristi hellästi hänen käsivarttaan. Hän näytti hieman ilostuneen, vieläpä hän kiinnitti Joosefin huomion eräisiin silmiinpistäviin olentoihinkin, jotka kulkivat heidän ohitseen: pariin turkkilaiseen kauppiaaseen, joilla oli punainen fez-lakki ja erääseen jättiläisen kokoiseen neekeriin, joka hoiperteli juopuneena ihmisjoukossa laulaen äänekkäästi.
"Me olemme kaivanneet vankeudestamme avaraan maailmaan," sanoi Joosef nauraen. "Nyt on meillä tässä kaikki neljä maanosaa yhdessä. Vahinko vain, että vasta viimeisenä iltana keksimme tämän seudun. Täällä me olisimme saaneet useammin tehdä esitutkimuksia, voidaksemme valmistua siihen, mikä meitä odottaa tuolla puolen".
Sillä välin he olivat lähestyneet pylvästaloa ja astuivat nyt ihmisvirran mukana käytävään lunastamaan pääsyliput. Heidän kulettuaan erään kirkkaasti valaistun esihuoneen läpi, saapuivat he sisäsaliin, josta kuului sekava äänten kohina. Se oli suuri, avara sali, jonka perällä oli lava, jossa laulajat esiintyivät. Kolmella muulla seinämällä olivat parvet, joita pylväät tukivat, ja ne olivat jaetut aitioihin, kuten teatterin ensi rivit. Myöskin siellä oli pöytiä ja tuoleja, ja viinurit juoksivat edes takaisin. Salin permanto oli niin täynnä väkeä, että palvelevat henget vain vaivoin ja kannettavien tavaroitten uhalla pääsivät pujahtamaan vieraitten lomitse. Kaikkien yläpuolella lepäsi raskas, sininen savupilvi, jonka läpi vain vaivoin näki punaisten kaasuliekkien säteilevän.
Kun molemmat astuivat sisään oli juuri väli-aika ja jokainen käytti tilaisuutta hyväkseen, jatkaakseen naapurinsa kanssa keskustelua, jonka laulu oli katkaissut. Seura, niin sekalainen kuin se olikin, ei näyttänyt kehnoimmalta. Siinä näki useita kullalla kirjailtuja laivastounivormuja, naisilla oli kaikilla hatut päässä, ja niin vapaasti kuin jokainen käyttäytyikin, näytti kuitenkin siivo esiintyminen vallitsevan. Mutta melu ja kuumuus näyttivät niin huumaavan Klaaran tuntehikkaita aisteja, että hän kuiskasi ystävälleen:
"Lähtekäämme pois jälleen! En kestä oloa täällä neljännestuntiakaan".