Joosef nyökkäsi ja kääntyi katsomaan mitenkä paluumatka paraiten voisi tapahtua. Oli kuitenkin mahdotonta taistella takana tulevaa virtaa vastaan, joka täytti joka ainoan kolkan oveen saakka.
"Varmaankin löytyy joku sivu-ovi", sanoi Joosef. "Heti kun minä tapaan viinurin, kysyn häneltä. Kunpa edes voisit levätä hetkisen. Mutta kaikki paikat ovat täynnä väkeä. Ei vainkaan; tuolla pienen, pyöreän pöydän ääressä istuu vain yksi ainoa nainen. Molemmat tuolit hänen vieressään näkyvät kyllä olevan tilatut, vaan eiköhän siellä voisi saada istuutua edes viiden minuutin ajaksi."
Hän ohjasi askeleensa, pitäen Klaaraa lujasti käsivarresta, ahdingon läpi tuota paikkaa kohti, jossa hän oli keksinyt ainoat tyhjät tuolit. Siellä istui eräs nuori nainen omituisessa asennossa, kädet ristissä rinnalla, pää riipuksissa kuin nukkuneella. Pöydällä hänen edessään oli kaksi lasia, joissa oli jotakin juomaa, molemmat vielä koskemattomina. Yksi tuoleista oli hänellä jakkarana, toisella oli hänen pieni, hienosta ulkomaisesta olesta punottu hattunsa, joka oli koristettu kolibrilla ja kullalla kirjaillulla, omituisesti ympäri kiedotulla nauhalla.
Kun molemmat lähestyivät hänen pöytäänsä katsahti nainen äkkiä heihin. Kaksi suurta, säihkyvää silmää tuijotti nuoreen mieheen; sitte ne taas kääntyivät helmaan synkällä ilmeellä, kuten nurkuvan lapsen. "Paikat eivät näy olevan joutilaat", sanoi Joosef hieman hämillään, "mutta ehkä Te sallitte, neiti, tämän naisen levätä tässä kunnes Teidän seuralaisenne saapuu".
"Pyydän, tehkää niin hyvin!" vastasi outo, nostaen nopeasti jalkansa tuolilta ja ottaen hatun toiselta, "käyttäkää kernaasti tuoleja levätäksenne. Minä en tiedä, ovatko ne edes otetutkaan; toinen ei ainakaan".
Tällä hetkellä näpäytettiin muutamia alkusointuja pianolla. Vielä meluavat äänet vaikenivat; perällä olevalle näyttämölle ilmestyi hyvin komea vaaleakiharainen nainen, joka oli niin paksusti maalattu kasvoiltaan, että näki valkoisen ja punasen loistavan tupakansauhunkin läpi. Sillä aikaa kun nainen kumarteli yleisölle, oli parillamme aikaa istuutua vapaille tuoleille, mutta molempain huomio kääntyi heti niin täydellisesti pöytänaapuriin, ett'eivät he ensinkään huomanneet laulajattaren esiintymistä eikä laulua.
Ne olivat tosiaankin kasvot, jotka voivat herättää erikoisempaa huomiota ei ainoastaan näiden maailmaa vähän nähneiden, vaan muidenkin: pehmeät, pyöreät, hennon, melkein lapsimaisen raikkaat posket, kapea, mustan ja kiharaisen tukan reunustama otsa, jonka alapuolella säihkyi pari teräksenharmaata silmää, joita varjostivat hienot, mustat kulmakarvat ja pitkät silmäripset; lyhyt, aivan suora, pieni nenä, jonka sieraimet silloin tällöin väreilivät; täyteläinen, ei juuri pieni, puoliksi raollaan oleva suu silloinkin, kun pienet, valkoiset hampaat olivat puserretut yhteen. Iho oli tasaisen keltainen väriltään, kokonaan vailla punaa, vain kevyen simpukankuoren loisteen värittämä. Kädet ja jalat olivat pienet kuin kahdeksanvuotiaan. Pikkaraisissa korvissa riippui kaksi suurta helmeä ja sormissa säteili monta sormusta. Muuten hän oli huolimattomasti puettu; valkoista kaulaa suojasi kevyt intialainen shaali, vaikka huoneessa olikin kuuma. Shaalin päällä riippuivat kultaiset, hienot perät, joissa oli opaalisydän.
Sillä aikaa kun laulajatar leikkaavan terävällä äänellä lauloi erästä englantilaista laulua, jonka loppusoinnut joka kerralla saivat kuulijat äänekkääseen suostumushuutoon, ei tuntematon muuttanut ilmettä eikä kohottanut silmiään tarkastaakseen uusia naapureitaan. Klaara sitä vastoin ei voinut kääntää katsettaan hänestä. Koko esiintymisen harvinaisuus ja fantastisuus kiinnitti hänet kaikella arvoituksentapaisen viehätyksellä, kasvojen ilmeen taas — hän ei voinut selittää miksi — tehdessä häneen salaisen, vastenmielisen vaikutuksen. Myöskin nuoren miehen täytyi yhä katsella tuota oudonlaisen kaunista olentoa, mutta yksinkertaisen ihmettelevästi kuten eläinnäyttelyssä katsellaan harvinaisen loistavasiipistä tropiikin lintua. Ei hänkään kuullut laulua, josta ei muuten ymmärtänyt sanaakaan.
Kun laulajatar viimeisen kerran oli laulanut kimeän loppusointunsa ja sali kaikui sekavasta naurusta ja käsien lyönneistä, nousi Joosef seisaalleen.
"Minä katson, voisinko saada käsiini jonkun viinurin", kuiskasi hän Klaaralle. "Voisin ehkä hankkia sinulle lasin sokerivettä ennenkuin lähdemme".