Joosef kumarsi poislähtiessä tahtomattaan vieraalle, ja kun hän tätä tehdessään sattui työntämään erästä viereistä pöytää, punastui hän kovasti. Nuori nainen ei näyttänyt panevan tähän mitään huomiota.
Tuskin oli Joosef kadonnut joukkoon, kun nainen äkkiä kääntyi naapuriinsa, johon hän tähän saakka oli istunut selin. Väkevä ambran tuoksu, joka voitti tupakankin, levisi Klaaran luokse. Tuoksu näkyi tulevan tukasta tai kaulalla riippuvasta shaalista.
"Onko hän Teidän veljenne?" kysyi nainen kääntäen suuret silmänsä punastuvaan Klaaraan, joka vain hiljaa pudisti päätään. "Hän ei olekaan Teidän näköisenne. Muuten hyvin kaunis mies. Miten Te olette tullut tekemisiin hänen kanssaan? Teidän miehenne ei hän voi olla, sillä siihen hän on liian nuori. Hm! Vaan mitäpä se minuun kuuluu? Joka tapauksessa Te olette paremmassa sovussa hänen kanssaan kuin minä toverini kanssa. Hän kohtelee Teitä niin kunnioittavasti kuin Te olisitte hänen äitinsä. Minun sitävastoin — katsokaapa vain kuinka hän istuu tuolla toisella puolella ja välittää minusta viisi, niinkuin ei minua maailmassa olisikaan! Katsokaa, tuo tuolla, jolla on punanen poskiparta ja kapteenin puvussa, ja joka istuu tuon ilkeän vaaleaverisen naisen luona, jota niin innokkaasti mielittelee. Tuskinpa häntä tuo nainen miellyttää; oli, hänellä ei ole niinkään huono aisti, — mutta tehdäkseen minulle kiusaa, sillä olemme hieman kinastelleet. Hän lähti luotani heti kun näki tuon äitelän olennon; — hän sanoi, että se oli vanha tuttavuus ja että hänen täytyi mennä tervehtimään. Nyt hän on istunut jo kolme neljännestuntia kuin naulattu tuon vieressä, vaikk'ei hänkään ole seuratta. Mitä Te siitä tuumitte?"
Nainen puhui tätä Klaaralle vienolla, hieman sortuneella äänellä, ikäänkuin suuttumus olisi pusertanut hänen kurkkuaan. Harmaat silmät salamoivat ja sieramet vapisivat. Hänen saksankielensä ääntyi vieraasti; silloin tällöin hän sekotti puheeseen jonkun ranskankielisen sanan. Puhuessaan hän aukoi vain hieman hampaitaan ja oli hänessä silloin omituinen intohimoinen sulo, jota ei Klaarakaan voinut täysin vastustaa.
"Eikö Teillä sitten ole mitään vaikutusvoimaa enää häneen?" kysyi Klaara vihdoin. "Jos hän Teitä todella rakastaa, täytyy hänestä varmaan näyttää arveluttavalta jättää Teidät niin pitkäksi aikaa tänne yksiksenne. Onhan täällä useita, jotka tarjoutuisivat ritareiksenne, jos hän pakottaisi Teidät äärimmäisyyteen".
Klaara ihmetteli itseään, että hän oli alentunut puhumaan niin luottavasti olennon kanssa, jonka luonteesta hän ei enää voinut olla epätietoinen.
Kaunotar heitti taas nopean, häijyn katseen uskottomaan seuralaiseensa ja sanoi sitten:
"Uskotteko, että maksaisi minulle paljon, jos jättäisin hänet tuonne istumaan ja etsisin itselleni toisen? Jumalan kiitos, olenhan kyllin kaunis; eihän minun tarvitse olla sidottu yhteen ainoaan. Mutta hänellä on vielä jälellä koko laatikollinen kauniita esineitä, koristeita ja kankaita; niitä en suo kellekään toiselle. Muuten, jos hän vielä kauan jatkaa tuota…"
Hän puristi pienen kätensä nyrkkiin ja kiristi hampaitaan.
Entinen vastenmielisyys nousi jälleen Klaaran sielussa. Vaistomaisesti hän veti tuolinsa loitommaksi naapuristaan.