"Minä en käsitä Teitä!" sanoi hän salaamatta ylenkatsetta. "Minä en surkuttele Teitä ollenkaan, koska pidätte enemmän rakastajanne lahjoista kuin hänestä itsestään".
Kaunotar katsahti viattomimman hämmästyksen ilmeellä Klaaraa kasvoihin.
"Minun rakastajani?" sanoi hän äkkiä. "Minulla on vain kerran ollut rakastaja, nuori, hyvin kaunis ranskalainen, joka oli perämiehenä keisarillisella fregatilla. Hän vei minut pois Ceulon'ista, jossa vanhempani elivät; minä olin silloin vielä melkein lapsi. Me purjehdimme yhdessä pari vuotta, kunnes hän vihdoin laski minut maalle tänne Hamburgiin, 'purkasi', kuten sanotaan, kun tavara poistetaan laivasta. Hän oli jo naimisissa, ja nyt hänen oli pakko lähteä kotiin. Sen jälkeen minä en ole voinut ketään miestä rakastaa. Mutta koska minä olen nuori ja kaunis, en tahdo olla hupsu ja surra elämääni. Kun joku on kaunis ja iloinen ja lahjoittaa minulle kauniita koristeita, niin minä en arvele hetkeäkään, enkä kysy, kestääkö hauskuus viikon tai puolen vuotta. Rakastettuni kanssa olin kaksi vuotta yhdessä; mitä se minua auttoi? Lopuksi kuitenkin 'puretaan' ihaninkin rakkaus kuin säkillinen jaavakahvia tai laatikko sokeria. Katsokaa, näin minä ajattelen asiasta, ja kun Te ette sitä ymmärrä, surkuttelen minä Teitä. Te tulette vielä kerran sen myöskin ymmärtämään, kuten jokainen meistä, vaikka teidän ystävällänne onkin niin rehelliset kasvot, kuten sillä englantilaisella papilla, joka kerran oli laivallamme matkalla Buenos-Aires'iin".
Nopea puhe näytti tehneen hänet janoiseksi. Hän tarttui toiseen pöydällä olevista laseista ja tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä puolilleen.
"Punssi on hyvää, vain hieman heikkoa", sanoi hän sitten niin välinpitämättömästi kuin ei hän olisikaan ilmaissut surullista elämänviisauttaan. "Ettekö Te tahdo ottaa toista lasia? Hän ei ole siitä vielä juonut".
Klaara pudisti vain päätään. Hän oli syventynyt ajatuksiin, joista hän ei päässyt irti. Mistä se johtui, että hänen täytyi katsella tätä tyttöä myötätuntoisella osanotolla, vaikka hän hieman inhottikin.
"Ja mitenkä Te voitte, katsoessanne näin lohduttomasti maailmaa ja miehiä, löytää mitään tyydytystä?" kysyi Klaara hetken vaitiolon jälkeen.
"Lohduttomasti? Mihin minä lohdutusta tarvitsisin? Siihenkö, että minä olen maailmassa? Sitenhän on muidenkin laita. Tai siksikö kun minä en ole mikään prinsessa? Silloin olisin ehkä joutunut naimisiin jonkun vanhan, harmaapäisen prinssin kanssa, jota en koskaan olisi ennen nähnyt ja surisin kuolemaan asti kultaisella valtaistuimellani. Sen sijaan minä voin nyt tehdä joka hetki mitä mieleni halaa. Minun ei tarvitse tehdä tiliä kellekään, ei edes vanhemmilleni — heille minä jo kauan olen kuollut, — eikä miehelle, ketä rakastaisin, ja jonka mieliksi minun, jos hän minua rakastaisi, täytyisi tehdä kaikenlaista. Minä kyllä tiedän, mitä Te tarkoitatte. Te arvelette, ett'en minä kauan pysy nuorena, kauniina ja terveenä, ja silloin ei kukaan ojentaisi minulle punssilasia ja minun täytyisi lahota olilla. Ei, madame, niin pitkälle en aijo joutua. Kukaan ei voi minua pakottaa elämään, kun se lakkaa tarjoamasta minulle tyydytystä. Nyt tosin, kun joka päivä tuo jotakin uutta mukanaan, kauhistuttaisi kuolema minua.
"Mutta kuinka voisi kuolema pelottaa, jos täytyisi elää kuin koira, sitä minä en koskaan ole voinut ymmärtää. Toistaiseksi minä en sitä paljoa ajattelekaan. Kunpa vain voisin saattaa hänelle jotakin kiusaa! Ah, nytpä keksin keinon! Teidän täytyy lainata minulle aarteenne viiden minuutin ajaksi. Tuossapa hän juuri palaa, tuo kelpo mies! Hän on tunkeutunut tarjoilupöydän luokse ja tuo Teille leivoksen ja pari suurta appelsiinia. Uskotteko, hän on todellakin hyvin kaunis? Teenkö hänet hetkiseksi Teille vastahakoiseksi? Älkää vain heti tulko vihaiseksi! Tehän tiedätte että minä en kenestäkään välitä ja Teidän olisi minulle liian kesy. Luulen tosiaankin, että hän juo sokerivettä kuten Tekin".
Tällä hetkellä astui tämän kevytmielisen puheen esine taas pöydän luo ja asetti Klaaran eteen pöydälle ostamansa virvokkeet.