"Minä olen luvannut kolmelle viinurille kuninkaallisen palkinnon, jos he olisivat voineet hankkia jotain juotavaa sinulle", sanoi hän nauraen, "mutta jokaisella oli sadat tilaukset mielessä. Toistaiseksi…"
"Minä kiitän sinua. Mutta me käytämme mieluummin väliaikaa kävelläksemme".
Kaunis tyttö nauroi.
"Teillä on hyvin mustasukkainen rouva, herraseni. Ajatelkaahan, minä pyysin häneltä juuri Teidän käsivarttanne viiden minuutin ajaksi, jotta Te voisitte kulkea kanssani pari kertaa tuon pöydän ohi, jossa istuu eräs henkilö, joka on tuonut minut tänne jättääkseen minut yksikseni istumaan. Nyt hän pelkää, että minä ryöstäisin Teidät. Voitteko palvella minua viisi minuuttia? Siltä Te ette juuri näytä".
Joosef katsahti kysyvästi Klaaraan; ylpeys oli ajanut kaiken veren tämän poskille.
"Onko se pilaa vai totta?" kysyi Joosef Klaaralta.
"Ei kumpaakaan tai molempia. Neiti tahtoisi tietää, onko minulla sama mielipide miehistä kuin hänellä. Ell'ei sinulle ole vastenmielistä olla hänelle apuna tässä kokeessa — niin ei minulla ole vähääkään sitä vastaan".
"Minä kiitän", sanoi vieras ja nousi. "Jos siis suvaitsette herraseni, niin tarjotkaa minulle käsivartenne; minä näytän tien. Minä jätän hänet viiden minuutin kuluttua Teille vahingoittumattomana," huusi hän nauraen Klaaralle, tarttuen Joosefin käsivarteen. Pian hän oli vetänyt Joosefin ihmisjoukkoon, siihen suuntaan, josta kapteenin puvun kultaiset nauhat loistivat.
Sanomattoman katkera tunne valtasi Klaaran, kun hän näki molempien katoavan. Oliko mahdollista, että Joosef antoi tämän seikkailijattaan käyttää itseään näin väärin, keikailevaan kujeeseen? Eikö hän huomannut, mikä tuska ja kielto ilmeni hänen äänessään, kun hän antoi tuon pakotetun, näköään välinpitämättömän myöntymyksen? Eikö hän lukenut hänen silmistään, ett'ei hän mitään niin hartaasti halunnut kuin paeta tästä ilmapiiristä, paeta niin nopeasti ja niin kauvas kuin mahdollista? Joosef tosin oli hänen puhuessaan tuijottanut vieraan kasvoihin niin vilpittömän ihmettelyn ja ihastuksen ilmeellä, ikäänkuin hän vasta nyt olisi huomannut pöytänaapurin viehätyksen. Olihan vieras ensin istunut syventyneenä itseensä, mutta nyt hän pani kaiken viehätysvoimansa liikkeelle: naurunsa, hurmaavimmat pilkalliset silmäyksensä, nuoren olentonsa vienon, mutta kuitenkin uhkean sulon. Ja nyt seurasi Joosef tuota olentoa, ajattelematta sitä tehdessään ollenkaan itseään, katsomatta taakseen ystäväänsä ja sanomatta silmäyksellä hänelle: tulen pian luoksesi; sinun täytyy mukautua välttämättömyyteen kuten minunkin!
Vain viideksi minuutiksi! Mitä kaikkea voikaan liikkua ihmis-sielussa viidessä minuutissa! Kuinka moni hillitön veriaalto voikaan riehua läpi vapisevan nais-sydämen!